Päivä jona maailma romahti.

           Uusien kirjoituksien alku.

Kävipä tuossa eräänä tiistaina niin, että allekirjoittanut meinasi tukehtua makaroniin. Mutta olkoon se tarinalle pieni alku, ja palataan ajassa pari- kolmekuukautta taaksepäin.

Olin valitellut jo pidempään vatsavaivojani ja muita ongelmia. Muutaman päivystyskynnin ja muun lääkärikäynnin, minun olotilani ei juuri ollut parantunut. Joulukuussa 2020 syöpäkontrollissa, siis sen aidon ja alkuperäisen, valittelin kovasti nielemisvaikeutta, vatsavaivoja ja muuta asiaan liittyvää. Sain kuulla vain nuo normaalit selitykset siitä, kuinka olin sairastanut syövän ja saanut sädehoitoa,sytostaatteja ja  plaaplaaplaaa. Terveyskeskuslääkärini, kyllä se surullisen kuuluisa numero ykkösestä, oli vain kovin kiinnostunut verensokereista, ei hemoglobiinin romahtamisesta, ei punasolujen vähäisestä määrästä jne. Vaikka siis itse oli ne labrat napsutellut sinne, joten luulisi niiden kiinnostaneen, mutta ei.

Palataan siis tuohon tiistai-iltaan, kun popsin köyhyydessäni viimeiset rönät mkarulaatikosta iltapalakseni. Viimeinen haarukallinen oli liikaa. Melkein kuin viimeinen olutkin on aina liikaa. Meni makaroni keuhkoon. Vittu. Meinasin sitten tukehtua siihen makaroniin. Alku oli naurettava jopa itselle, mutta sitten alko oikeasti mennä happi. Soittoa häkeen ja ambulanssia paikalle. Juuri ennen lanssin tuloa, sain yskittyä puolikkaan makaroninpalan ulos. Mutta ei siinä ollut kaikki, vielä oli jossain lisää, joten lanssilla sitten sairaalaan. Siellä sitten yön yli vahdissa ja aamusella lekuri tuli kurkkaamaan, että josko tähystetään keuhkoputket ihan varmuudeksi. Minä tietenkin kohteliaasti sanoin, että ei todellakaan, mutta lääkäri sai tahtonsa perille. Yllättäen. Sitten otettiin labrat, jotta herra voidaan nukuttaa. Ja sitten tuli tulokset.

Ensimmäisenä kipitti lekuri paikalle hoitajan kanssa, ja helvetillinen kysely päällä, että onko sitä, onko tätä, onko tota ollut, ja minä vastailen parhaani mukaan, että joo, joo, ei, joo, ei jne. Päätös, tähystetään sitten myöskin ruokatorvi ja vatsalaukku. Ja tämä kaikki tehtiin sitten keskiviikkona iltapäivällä. Ja mä nään lekuria sitten vasta torstaiaamuna, jostain syystä? En tiedä, enkä kyllä siinä kohtaa edes miettinyt asiaa. Kuulin vain sivukorvalla heräämössä, jostain vuotavasta vatsahaavasta, mutta taisi olla ihan omiani.

        Uutiset. Ei niin kaivatut. Ei niin halutut. Romahdus.

Torstaina sitten aamulla lääkärin huoneeseen hoitajan saattamana. Ja se naislääkärin ilme kertoi sitten jo kaiken, mitä kerrottavana periaatteessa oli. Mutta joo, vatsasta on löytynyt syöpä, ja sillä ei ole mitään tekemistä ensimmäisen syövän kanssa. Täysin eri malli. Eka oli niinku Corolla, ja tää on sitten Tesla vissiin. En tiiä. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei siinä vaiheessa edes kiinnostanut vittuakaan. Eikä tunnin päästä. Eikä tänään, perjantaina, kun tätä kirjoitan. Kolme vuotta. 10.1.2018 sain ensimmäisen syövän diagnoosin. 28.1.2021 toisen. Vittu. Vittujen vittu oikeasti.

Ja nyt oikeasti sitten tällä kertaa jo kävi kaikki saatanan elokuvakliseet päässä. "Miksi minä?" Kaksi eri saatanan syöpää yhdelle tyypille? 

Tämän jälkeen en ole pystynyt miettimään muuta, kuin Helmiä ja Lindaa. Tämä on niin väärin Lindaa kohtaan. Helmi joutuu katselemaan pienenä, kuinka isä sairastaa. Ensimmäisestä hän ei tajunnut mitään, nyt tajuaa. Vivian ja Ronya. Maria ja pojat. Ystävät. Sukulaiset.

Pelkkää surua ympärille siis. Tavalla tai toisella. Toivottavasti kuitenkin vain sairastamista. Ja mahdollisimman hyviä lääkkeitä, ettei mikään kipu tunnu miltään. Niitä tulee, sen tiedän jo ekalta kerralta. Jaksakaa mukana, mä koitan jaksaa kirjoittaa taas. Sen mitä jaksan. Paskasta taudista.

Jatkossa herätellään päivän Helmi - kuvat taas.