Merkkipäivä. Erilainen sellainen.
Pitkääkin pidempi. Postaus siis. Pitkän jälkeen. Tauon siis. "Lyhyt" asialista. Jännää.
Kolme kuukautta edellisestä postauksesta, ja voihan vittu, anteeksi kiroiluni, että on tapahtunut. Ja sattunut. Koitan mennä ja kertoa asiat jollain tapaa kronologisessa järjestyksessä. Antakaa anteeksi, jos menee vituilleen, mutta elämä menee, miten menee. Noniin, ja eikun asiaan.
Muutama päivä edellisen postauksen jälkeen tuli ensimmäinen hammaslääkärikäynti sädehoidon jälkeen. Hoitoahan annettiin alaleukaan, ja sen johdosta sitten alahampaat paskaksi, joita sitten nyt alettiin korjailemaan. Ja miten se alkoikaan. Hienosti. Niinkuin kaikki tietää, jotka mun Facea seuraa. Muutama tunti hammaslääkäristä tuli kaulalle pieni patti, joka oli ihan vitun kipeä, ja samoin nousi kuume. En tiennyt, pitääkö asiasta soittaa mihin, niin menin varmuudella sitten vanhaan tuttuun korvaosastoon. Ja käsky kävi. Heti lääkäriin, päivystykseen. Ihan heti ei kerennyt lähtemään, kun oli tulossa kahvivieraita, ja olin tilannut pullaa kahvin kanssa. Piti ne kahvit juoda ekaksi. Tietenkin. Ja ihan hyvä, että join. Seuraavaksi sainkin kahvitella reilu viikon päästä. Siis kotona. Lähdin sairaalaan, kolmannella vuorokaudella ja neljännellä antibiootilla lähti sitten vasta "pieni infektio" laantumaan. Kaula oli kuin kalkkunalla, ja sen lisäksi hiukan jo rintakehääkin. Vittu mitä paskaa oikeasti. Professori Pulkkinen, siis tämä "kasvain selittääkin potilaan selittämättömät kivut"-tyyppi, kävi viisastelemassa päivystyksessä, että "kaikillehan tuollainen tulee sädehoidon jälkeen, eikö sulle muka ole tullut aikaisemmin??". No vittu ei ole. Vastasin siis hänelle. Ei kertaakaan. Lisäsin. No ainoa haittapuoli asiassa kuitenkin oli hänen mukaansa se, että pitää olla 1-2 vuorokautta osastolla, että saadaan annettua suonensisäisesti antibioottia. Ja taas se saatanan proffa oli väärässä, ja taas saatana huolella. Kahden vuorokauden jälkeen, yhden palohälytyksen hammaslääkärissä (= potilasvaatteissa ulos pakkaseeen 41 asteen kuumeessa. Ei kiva kokemus, vaikka jäinkin vain oven suuhun sisäpuolelle.), ja tosiaan useamman antibiootin jälkeen, palelin edelleen osastolla, yksityishuoneessa, helvetin kylmässä sellaisessa. Pipo päässä nukkuessa kolmen peiton alla, joista yksi se helvetin lämpöpeitto, ja varpaat ihan vitun jäässä. Vittu mikä kokemus taas. Vähän lisää listaan. Kato kaikkea voi sattua. Ja sattu. Ja tapahtui lisää. Jännästi.
Perhekoon muutos. Kaksi päätä lisää. Yhden puhelinsoiton jälkeen.
Meikän maatessa siis osastolla sairaalassa, niin Lindan tytöt tulivat syyslomallaan meille. Siis koko viikoksi. Mä menin sairaalaan torstaina, tytöt tulivat perjantaina. Ja tosiaan, mähän lähdin himasta vain "kipasemaan" sairaalassa, hakemassa lääkettä tms. Joten kaikki uusiksi. Linda hakemaan tytöt perjantai-illalla bussiasemalta Helmin kanssa bussilla. Viikon tavarat tytöillä mukana, intoa taas kuin rekkakuskilla suoralla laivalla sen jälkeen, kun on saanut ostettua sen kartsan röökiä, ja kympin pullon viskiä. Kyllä. Mahdotonta pitää penkillä hiljaa rauhaksiin. Ja mä pötköttelen ihan rauhassa. Mut joo, Linda hoitaa, vaikka ja mitä, vaikka kovasti väittää, ettei osaa, eikä pysty. Osaa ja pystyy. Yks moka harkintakyvyssä, ja se on meikä. Mutta sillä mennään. Mä sitten vinkumalla vinguin itteni ulos seuraavana keskiviikkoehtoona. Kasa antibiootteja apteekista matkaan, ja kohti kotia. Viikon parkki TYKS:in päivystyksen edessä maksoi 60 euroa. Eli yhden virhemaksun verran. Alle kympin päivässä, ei paha. Ja sitten tosiaan kotiin, missä oli vastassa siis neljä tyttöä. Syysloma. Kaikki okei. Torstai meni omalla painollaan, vaikkakin vanhempi tytöistä alkoikin jo normaalin itkemisen siitä, ettei halua kotiin takaisin sunnuntaina. Ja perjantaina aamupäivällä sitten soi Lindan puhelin, ja kysymys ilmoille, johon oli vastatattava siinä samantien. Jättäkää tytöt palauttamatta, koti ei ole turvallinen paikka lapsille. Tieto, joka oli jo pitkään meillä tiedossa, mutta jostain syystä lastensuojelu, Vantaan lastensuojelu erityisesti, ei ollut huomannut kahdeksan kuukauden tehostetusta perhetyöstä huolimatta. Onneksi ensihoito ymmärsi kolmannen vierailukerran jälkeen asian oikean laidan. Ja kertoi sen lastensuojelulle. "Ei ole turvallinen paikka lasten elää, tänne ei voi viedä enää lapsia." Suora lainaus. Ja pam, meitä on täällä viisi. Tarkemmat tiedot tietää ne, ketkä ovat seuranneet tilanteen kehittymistä vuosien ajan. Ja kyllä, jos se helvetin infektio uutena asiana tuotti pientä ressiä, voitte kuvitella, kuinka päässä porisi tämän asian tiimoilta. Ei siinä, tytöt olivat hämmentyneen iloisia asiasta, ja kaikki alkoi hienosti. Kaikki suunnitelmat tyttöjen huoneesta piti yhtäkkiä vetää fastforwardille eteenpäin. Sängyistä lähtien tosiaan. Huone oli lähinnä tyhjä tuossa vaiheessa. Noin viikossa huone oli tosiaan muuttunut varastosta kolmen tytön huoneeksi. Helmi tosin nukkuu vielä(kin) perhepedissä aiheuttaen vanhemmilleen niskasärkyä ja pari muutakin pientä harmia, mutta mitäpä sitä ei lapsien eteen tekisi. Menipä jeesusteluksi. Voitte vaan kuvitella, kuinka paljon tämä kaikki sai aikaan ressiä, kiukkua, tappelua, huutoa, itkua ja naurua. Kaikkien kesken. Asiaa ei tietysti helpottanut apinapariskunnan toiminta ja puheet asian tiimoilta lapsille. Jännästi alkoi löytymään yhteistä aikaa, tosin jos viikonlopun aikana katsotut seitsemän leffaa porukalla, lasketaan yhteiseksi ajaksi, niin sitten sitä löytyi. Jeesustelua vielä enemmän, mitä mä olen tämän blogin aikana saanut itsestäni irti.
Tällä kokoonpanolla sitten uuteen arkeen. Nopealla aikataululla saatiin tytöt viereiseen kouluun, ja lasusta tulikin ihan kiitosta asiasta ja sen hoidosta. Ja sitten sitä harjoittelua. Valmistautumista pahimpaan. Ressaamista, ähkimistä kropan kanssa, huolia siitä, huolia tästä. Seurasin Lindaa, näin väsymyksen silmissä ja käytöksessä. Alettiin tapella kunnolla. Juteltiin. Ja tapeltiin. Älyttömistä asioista, huokailuista, tai niiden puuttumisesta. Äänenpainosta. Ilmeistä. Ilmeiden puuttumisesta. Kaikista näistä yhdessä. Jeesusperkele. Lapset koulussa, ja me koitetaan selvitä keskenämme. Illalla puhutaan ja nauretaan, päivällä ylitulkitaan ja tapellaan. Yritettiin selvitä puhumalla. Tajuttiin, miksi monesti ihmiset eroavat, vaikka juuri on joku isoa juttu selätetty. On se sitten sairaus tai talon rakentaminen. Hengähdystauko, kun kaikki on ohi, on vain väsyneen ihmisen väsynyt huokaus. Niinkuin pieru pimeässä. Hukille menee, niin ääni, kuin hajukin. Apua tarvitaan. Kaksi jääräpäätä, jotka ei omasta mielestään voi pyytää apua, koska vaan pötköttelee himassa, meinaa ajaa liittonsa karikolle yksinkertaisen asian takia. Koko ajan annetaan kaikkemme tytöille, huolehditaan kaikesta ikäänkuin virheitä ei saisi tapahtua. Vaatteita, pelit ja rensselit, harrastukset jne. jne. Listasta tuli yhtäkkiä loputon. Mikään ei riittänyt. Tajuttiin tämäkin hiukan liian myöhään. Lapsille ei riittänytkään mikään. Otettiin aikalisä, puhuttiin uusi suunnitelma, ja esitettiin se myöskin lapsille. Lähti hiukan paremmin liikkeelle. Paljon on opetettavaa tytöille. Ihan liikaa, meille siis tässä tilanteessa. Tilanne on kaikinpuolin raskas, mutta kai siitä jollain tapaa selviää. Ehkä. Syytä olisi. Paineita riittää, niin allekirjoittaneelle, kuin lopulle poppoota. Ainoa meistä, joka on aidosti ja oikeasti kokoajan iloinen tapahtuneesta, on Helmi. Siskot on paikalla jatkuvasti, eikä pelkästään joka toinen viikonloppu. Mutta pikkuhiljaa mennään sitten muu porukka. Minä sairauksieni kanssa, ja muut olosuhteiden muutoksien kanssa. Linda sitten näiden kaikkien. Kaikki kuten parhaiten osaa. Perkele. Sanoisin minä ääneen. Lujaa.
Väliotsikko. Väilitilinpäätös. Väliäkö hällä. Väliväli.
Vuosi mennyt siis. Jestas, että on ollut tapahtumia. Paljon on kertomatta, paljon on tullut kerrottua. Äkkiseltään voisi kuvitella, että joku olisi mennyt huolella vituiksi. Nyt jälkikäteen voi tietyllätapaa huokaista helpotuksesta, ja todeta, että vaikka ihan helvetikseen tapahtui, ja tulee tapahtumaan, mikään ei sittenkään räjähtynyt reisille, niinkuin teinipoika ekalla kerralla. Kyllä, vituiksi meni muutamankin kerran, kuten ihan alkuun jo tämän saatanan sairauden kanssa. Tai no, sen jo tapetun sairauden kanssa. Eihän sen kanssa mennyt mikään vituiksi, vaan juurikin niinkuin pitikin. Kaikki muu siinä ympärillä sitten olikin hiukan ahistamassa, mutta ei palata niihin nyt uudestaan. Meillä oli viimevuoteen lähdettäessä useita isoja asioita, joista piti selvitä. Ensimmäisenä tietenkin Helmi. Hän oli tulossa, ja kovasti odotettu. Sen ison juhlan sitten pilasikin se vitun syöpä. Kerkesi juuri ennen Helmin syntymää. Perkele. Sitten oli Lindan lasten huoltajuuskiista. Vitun kiista joo. LaSun mielestä kiista. Puhutaan siis siitä. LaSu käski siis Lindan hakea huoltajuutta, koska sillä olisi merkittävä rooli sitten siinä, jos ja kun lapsia aletaan siirtämään pois isältään. Siinä vaiheessa, kun Linda laitto asian vireille, oli lapset olleet LaSun asiakkaita miltei kaksi vuotta. Tiedossa oli senkin suhteen sitten pitkä vuosi edessä. Nämä oli siis tammikuun alussa jo tiedossa. Helmikuussa meinasi sitten lähteä henki. Taas uusi asia, selvitä siitä jotenkin takaisin elävien kirjoihin. Sitten alkoikin jo kemosädehoidot. Seitsemän viikon ruljanssi. Edellisestä ei oltu selvitty, ja uutta tuli. Sitten tehtiin kotona kuolemaa. Kesän juhlaa, kuivana kuikelona. Tutustuminen omaan tyttäreen känyntiin kunnolla. Syksyn tulo, terveen kirjat, pään hajoaminen. Ei jumalauta. Lokakuu ja vakava infektio. Samaan syssyyn tytöt muutti. Loppuvuosi meni onneksi semiok, ei mitään suurempaa. Nyt on vuosi vaihtunut, toivottavasti tulee parempi.
Kroppa on saanut painoa, vähän liikaakin. En ahdistunut. Tulkoon. Uusi vuosi toi lenkkeilyn elämään. Pakko. Jos nyt lihon samaan kuosiin, olen pulassa. En pysty kävelemään ollenkaan. Lindalle lisää työtä siinä vaiheessa. Ei perkele. Autolle on jaksettava. Siitä on lähdettävä. Lenkkeilen sinne, ja takaisin joka päivä. Ainakin kerran. Mutta joo, tälle vuodella on siis ohjelmassa lasten huoltajuusoikeudenkäynti(!?!?), herran terveydentilan kohentaminen, monellakin tapaa, Helmin kasvu ja kasvattaminen tietysti, tyttöjen kanssa toimimisen normalisointi ja opettaminen monellakin tapaa. Tämä tarvitsisi muuten jo ihan oman bloggauksensa. Onhan sitä joo tässäkin. Päivä kerrallaan ja ongelma kerrallaan.
Huomaan kirjoittaneeni tätä postausta nyt kolme iltaa, ja silti tekstiä tuli liikaa, ja liian vähän. Koittakaa jaksaa, koitan jopa saada aikaiseksi enemmän, kuin yhden postauksen kolmeen kuukauteen taas aikaiseksi. Päätän päivän Helmiin, monenkin päivän, mutta kuitenkin. Helmi rakastaa vaatteita, niinkaun kun niitä ei laiteta hänen ylleen. Niin pyykkejä kuin muutakin. Tässä sai käsiinsä siskon paidan pyykistä. Ja siis mennään videolla taas. Olkaa hyvä.
https://1drv.ms/v/s!Aruq_Uwu2XBoh6Bqge5EuGk73gqoDQ
Jan
Kolme kuukautta edellisestä postauksesta, ja voihan vittu, anteeksi kiroiluni, että on tapahtunut. Ja sattunut. Koitan mennä ja kertoa asiat jollain tapaa kronologisessa järjestyksessä. Antakaa anteeksi, jos menee vituilleen, mutta elämä menee, miten menee. Noniin, ja eikun asiaan.
Muutama päivä edellisen postauksen jälkeen tuli ensimmäinen hammaslääkärikäynti sädehoidon jälkeen. Hoitoahan annettiin alaleukaan, ja sen johdosta sitten alahampaat paskaksi, joita sitten nyt alettiin korjailemaan. Ja miten se alkoikaan. Hienosti. Niinkuin kaikki tietää, jotka mun Facea seuraa. Muutama tunti hammaslääkäristä tuli kaulalle pieni patti, joka oli ihan vitun kipeä, ja samoin nousi kuume. En tiennyt, pitääkö asiasta soittaa mihin, niin menin varmuudella sitten vanhaan tuttuun korvaosastoon. Ja käsky kävi. Heti lääkäriin, päivystykseen. Ihan heti ei kerennyt lähtemään, kun oli tulossa kahvivieraita, ja olin tilannut pullaa kahvin kanssa. Piti ne kahvit juoda ekaksi. Tietenkin. Ja ihan hyvä, että join. Seuraavaksi sainkin kahvitella reilu viikon päästä. Siis kotona. Lähdin sairaalaan, kolmannella vuorokaudella ja neljännellä antibiootilla lähti sitten vasta "pieni infektio" laantumaan. Kaula oli kuin kalkkunalla, ja sen lisäksi hiukan jo rintakehääkin. Vittu mitä paskaa oikeasti. Professori Pulkkinen, siis tämä "kasvain selittääkin potilaan selittämättömät kivut"-tyyppi, kävi viisastelemassa päivystyksessä, että "kaikillehan tuollainen tulee sädehoidon jälkeen, eikö sulle muka ole tullut aikaisemmin??". No vittu ei ole. Vastasin siis hänelle. Ei kertaakaan. Lisäsin. No ainoa haittapuoli asiassa kuitenkin oli hänen mukaansa se, että pitää olla 1-2 vuorokautta osastolla, että saadaan annettua suonensisäisesti antibioottia. Ja taas se saatanan proffa oli väärässä, ja taas saatana huolella. Kahden vuorokauden jälkeen, yhden palohälytyksen hammaslääkärissä (= potilasvaatteissa ulos pakkaseeen 41 asteen kuumeessa. Ei kiva kokemus, vaikka jäinkin vain oven suuhun sisäpuolelle.), ja tosiaan useamman antibiootin jälkeen, palelin edelleen osastolla, yksityishuoneessa, helvetin kylmässä sellaisessa. Pipo päässä nukkuessa kolmen peiton alla, joista yksi se helvetin lämpöpeitto, ja varpaat ihan vitun jäässä. Vittu mikä kokemus taas. Vähän lisää listaan. Kato kaikkea voi sattua. Ja sattu. Ja tapahtui lisää. Jännästi.
Perhekoon muutos. Kaksi päätä lisää. Yhden puhelinsoiton jälkeen.
Meikän maatessa siis osastolla sairaalassa, niin Lindan tytöt tulivat syyslomallaan meille. Siis koko viikoksi. Mä menin sairaalaan torstaina, tytöt tulivat perjantaina. Ja tosiaan, mähän lähdin himasta vain "kipasemaan" sairaalassa, hakemassa lääkettä tms. Joten kaikki uusiksi. Linda hakemaan tytöt perjantai-illalla bussiasemalta Helmin kanssa bussilla. Viikon tavarat tytöillä mukana, intoa taas kuin rekkakuskilla suoralla laivalla sen jälkeen, kun on saanut ostettua sen kartsan röökiä, ja kympin pullon viskiä. Kyllä. Mahdotonta pitää penkillä hiljaa rauhaksiin. Ja mä pötköttelen ihan rauhassa. Mut joo, Linda hoitaa, vaikka ja mitä, vaikka kovasti väittää, ettei osaa, eikä pysty. Osaa ja pystyy. Yks moka harkintakyvyssä, ja se on meikä. Mutta sillä mennään. Mä sitten vinkumalla vinguin itteni ulos seuraavana keskiviikkoehtoona. Kasa antibiootteja apteekista matkaan, ja kohti kotia. Viikon parkki TYKS:in päivystyksen edessä maksoi 60 euroa. Eli yhden virhemaksun verran. Alle kympin päivässä, ei paha. Ja sitten tosiaan kotiin, missä oli vastassa siis neljä tyttöä. Syysloma. Kaikki okei. Torstai meni omalla painollaan, vaikkakin vanhempi tytöistä alkoikin jo normaalin itkemisen siitä, ettei halua kotiin takaisin sunnuntaina. Ja perjantaina aamupäivällä sitten soi Lindan puhelin, ja kysymys ilmoille, johon oli vastatattava siinä samantien. Jättäkää tytöt palauttamatta, koti ei ole turvallinen paikka lapsille. Tieto, joka oli jo pitkään meillä tiedossa, mutta jostain syystä lastensuojelu, Vantaan lastensuojelu erityisesti, ei ollut huomannut kahdeksan kuukauden tehostetusta perhetyöstä huolimatta. Onneksi ensihoito ymmärsi kolmannen vierailukerran jälkeen asian oikean laidan. Ja kertoi sen lastensuojelulle. "Ei ole turvallinen paikka lasten elää, tänne ei voi viedä enää lapsia." Suora lainaus. Ja pam, meitä on täällä viisi. Tarkemmat tiedot tietää ne, ketkä ovat seuranneet tilanteen kehittymistä vuosien ajan. Ja kyllä, jos se helvetin infektio uutena asiana tuotti pientä ressiä, voitte kuvitella, kuinka päässä porisi tämän asian tiimoilta. Ei siinä, tytöt olivat hämmentyneen iloisia asiasta, ja kaikki alkoi hienosti. Kaikki suunnitelmat tyttöjen huoneesta piti yhtäkkiä vetää fastforwardille eteenpäin. Sängyistä lähtien tosiaan. Huone oli lähinnä tyhjä tuossa vaiheessa. Noin viikossa huone oli tosiaan muuttunut varastosta kolmen tytön huoneeksi. Helmi tosin nukkuu vielä(kin) perhepedissä aiheuttaen vanhemmilleen niskasärkyä ja pari muutakin pientä harmia, mutta mitäpä sitä ei lapsien eteen tekisi. Menipä jeesusteluksi. Voitte vaan kuvitella, kuinka paljon tämä kaikki sai aikaan ressiä, kiukkua, tappelua, huutoa, itkua ja naurua. Kaikkien kesken. Asiaa ei tietysti helpottanut apinapariskunnan toiminta ja puheet asian tiimoilta lapsille. Jännästi alkoi löytymään yhteistä aikaa, tosin jos viikonlopun aikana katsotut seitsemän leffaa porukalla, lasketaan yhteiseksi ajaksi, niin sitten sitä löytyi. Jeesustelua vielä enemmän, mitä mä olen tämän blogin aikana saanut itsestäni irti.
Tällä kokoonpanolla sitten uuteen arkeen. Nopealla aikataululla saatiin tytöt viereiseen kouluun, ja lasusta tulikin ihan kiitosta asiasta ja sen hoidosta. Ja sitten sitä harjoittelua. Valmistautumista pahimpaan. Ressaamista, ähkimistä kropan kanssa, huolia siitä, huolia tästä. Seurasin Lindaa, näin väsymyksen silmissä ja käytöksessä. Alettiin tapella kunnolla. Juteltiin. Ja tapeltiin. Älyttömistä asioista, huokailuista, tai niiden puuttumisesta. Äänenpainosta. Ilmeistä. Ilmeiden puuttumisesta. Kaikista näistä yhdessä. Jeesusperkele. Lapset koulussa, ja me koitetaan selvitä keskenämme. Illalla puhutaan ja nauretaan, päivällä ylitulkitaan ja tapellaan. Yritettiin selvitä puhumalla. Tajuttiin, miksi monesti ihmiset eroavat, vaikka juuri on joku isoa juttu selätetty. On se sitten sairaus tai talon rakentaminen. Hengähdystauko, kun kaikki on ohi, on vain väsyneen ihmisen väsynyt huokaus. Niinkuin pieru pimeässä. Hukille menee, niin ääni, kuin hajukin. Apua tarvitaan. Kaksi jääräpäätä, jotka ei omasta mielestään voi pyytää apua, koska vaan pötköttelee himassa, meinaa ajaa liittonsa karikolle yksinkertaisen asian takia. Koko ajan annetaan kaikkemme tytöille, huolehditaan kaikesta ikäänkuin virheitä ei saisi tapahtua. Vaatteita, pelit ja rensselit, harrastukset jne. jne. Listasta tuli yhtäkkiä loputon. Mikään ei riittänyt. Tajuttiin tämäkin hiukan liian myöhään. Lapsille ei riittänytkään mikään. Otettiin aikalisä, puhuttiin uusi suunnitelma, ja esitettiin se myöskin lapsille. Lähti hiukan paremmin liikkeelle. Paljon on opetettavaa tytöille. Ihan liikaa, meille siis tässä tilanteessa. Tilanne on kaikinpuolin raskas, mutta kai siitä jollain tapaa selviää. Ehkä. Syytä olisi. Paineita riittää, niin allekirjoittaneelle, kuin lopulle poppoota. Ainoa meistä, joka on aidosti ja oikeasti kokoajan iloinen tapahtuneesta, on Helmi. Siskot on paikalla jatkuvasti, eikä pelkästään joka toinen viikonloppu. Mutta pikkuhiljaa mennään sitten muu porukka. Minä sairauksieni kanssa, ja muut olosuhteiden muutoksien kanssa. Linda sitten näiden kaikkien. Kaikki kuten parhaiten osaa. Perkele. Sanoisin minä ääneen. Lujaa.
Väliotsikko. Väilitilinpäätös. Väliäkö hällä. Väliväli.
Vuosi mennyt siis. Jestas, että on ollut tapahtumia. Paljon on kertomatta, paljon on tullut kerrottua. Äkkiseltään voisi kuvitella, että joku olisi mennyt huolella vituiksi. Nyt jälkikäteen voi tietyllätapaa huokaista helpotuksesta, ja todeta, että vaikka ihan helvetikseen tapahtui, ja tulee tapahtumaan, mikään ei sittenkään räjähtynyt reisille, niinkuin teinipoika ekalla kerralla. Kyllä, vituiksi meni muutamankin kerran, kuten ihan alkuun jo tämän saatanan sairauden kanssa. Tai no, sen jo tapetun sairauden kanssa. Eihän sen kanssa mennyt mikään vituiksi, vaan juurikin niinkuin pitikin. Kaikki muu siinä ympärillä sitten olikin hiukan ahistamassa, mutta ei palata niihin nyt uudestaan. Meillä oli viimevuoteen lähdettäessä useita isoja asioita, joista piti selvitä. Ensimmäisenä tietenkin Helmi. Hän oli tulossa, ja kovasti odotettu. Sen ison juhlan sitten pilasikin se vitun syöpä. Kerkesi juuri ennen Helmin syntymää. Perkele. Sitten oli Lindan lasten huoltajuuskiista. Vitun kiista joo. LaSun mielestä kiista. Puhutaan siis siitä. LaSu käski siis Lindan hakea huoltajuutta, koska sillä olisi merkittävä rooli sitten siinä, jos ja kun lapsia aletaan siirtämään pois isältään. Siinä vaiheessa, kun Linda laitto asian vireille, oli lapset olleet LaSun asiakkaita miltei kaksi vuotta. Tiedossa oli senkin suhteen sitten pitkä vuosi edessä. Nämä oli siis tammikuun alussa jo tiedossa. Helmikuussa meinasi sitten lähteä henki. Taas uusi asia, selvitä siitä jotenkin takaisin elävien kirjoihin. Sitten alkoikin jo kemosädehoidot. Seitsemän viikon ruljanssi. Edellisestä ei oltu selvitty, ja uutta tuli. Sitten tehtiin kotona kuolemaa. Kesän juhlaa, kuivana kuikelona. Tutustuminen omaan tyttäreen känyntiin kunnolla. Syksyn tulo, terveen kirjat, pään hajoaminen. Ei jumalauta. Lokakuu ja vakava infektio. Samaan syssyyn tytöt muutti. Loppuvuosi meni onneksi semiok, ei mitään suurempaa. Nyt on vuosi vaihtunut, toivottavasti tulee parempi.
Kroppa on saanut painoa, vähän liikaakin. En ahdistunut. Tulkoon. Uusi vuosi toi lenkkeilyn elämään. Pakko. Jos nyt lihon samaan kuosiin, olen pulassa. En pysty kävelemään ollenkaan. Lindalle lisää työtä siinä vaiheessa. Ei perkele. Autolle on jaksettava. Siitä on lähdettävä. Lenkkeilen sinne, ja takaisin joka päivä. Ainakin kerran. Mutta joo, tälle vuodella on siis ohjelmassa lasten huoltajuusoikeudenkäynti(!?!?), herran terveydentilan kohentaminen, monellakin tapaa, Helmin kasvu ja kasvattaminen tietysti, tyttöjen kanssa toimimisen normalisointi ja opettaminen monellakin tapaa. Tämä tarvitsisi muuten jo ihan oman bloggauksensa. Onhan sitä joo tässäkin. Päivä kerrallaan ja ongelma kerrallaan.
Huomaan kirjoittaneeni tätä postausta nyt kolme iltaa, ja silti tekstiä tuli liikaa, ja liian vähän. Koittakaa jaksaa, koitan jopa saada aikaiseksi enemmän, kuin yhden postauksen kolmeen kuukauteen taas aikaiseksi. Päätän päivän Helmiin, monenkin päivän, mutta kuitenkin. Helmi rakastaa vaatteita, niinkaun kun niitä ei laiteta hänen ylleen. Niin pyykkejä kuin muutakin. Tässä sai käsiinsä siskon paidan pyykistä. Ja siis mennään videolla taas. Olkaa hyvä.
https://1drv.ms/v/s!Aruq_Uwu2XBoh6Bqge5EuGk73gqoDQ
Jan
Kommentit