Katsaus elämään ylipäätänsä.

Tänään ja eilen on ollut kyllä sellainen "funtsitaan ihan kaikkea"-päivät. Mieli on kelaillut kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Paljon on tullut mieleen sellaisia asioita, mitä on joskus aikanaan miettinyt lukiessaan jonkun itselleen täysin tuntemattoman ihmisen vakavan sairauden diagnoosista, ja jopa tuttujenkin, osan jo kuolleenkin. Muistan miettineeni yhden tutun rekkakuskin syöpädiagnoosista kuullessa, että mitäköhän ihminen kelailee tuossa vaiheessa. Miten sen itse ottaisi, jos kuulisi sairastavansa jotain syöpää, tai muuten todella vakavaa sairautta. Voin kertoa, että aivan sama mitä mietit nyt, se ei sinua kyllä valmista tulevaan millään tavalla. Valitettavasti. Ei niitä ajatuksia ja pelkotiloja pysty ennakoimaan millään. Sana syöpä on kyllä ihan anaalista. Syöpiä on kymmeniä erilaisia, ja kaikilla on omat ennusteensa. Silti se on kuitenkin aina vakava. Jonkinlaista kärsimystä tulee sairastunut jokatapauksessa kokemaan. Hoidot on aina rankkoja, henkisestä kärsimyksestä puhumattakaan. Itse olen valitettavan usein sortunut mielessäni vähättelyyn varmaan lähinnä sen takia, että olen yrittänyt "ulkoistaa" itseni vaikeasta asiasta pois jollain tapaa. Otetaan kepeä askel, naureskellaan, heitetään vitsiä ja muutenkin saadaan tilanne ahdistavasti kevyemmäksi. Tästä syystä haluaisinkin monelta pyytää anteeksi. Tarkoitus ei ole ollut vähätellä heidän sairauksiaan millään tavalla, vaan saada itseni pois itselleni vaikeasti tilanteesta. En ole niitä ihmisiä, jotka viljelee "voimia", "jaksamisia" tai ylipäätänsä vastaavia latteuksia ja itsestäänselvyyksiä. Olen tukena, mutta aina omalla tavallani. Enkä myöskään niitä halua kauheasti kuulla, ainakaan niiltä hyviltä ystäviltä, jotka mut tuntee parhaiten.

Maanantaina siis alkaa uudelleen hoidot, tiistaina on sitten ensimmäinen sytostaatti. Nyt alkaa TAAS jännittämään. Seitsemän viikkoa, se on pitkä aika katsoa eteenpäin. Taaksepäin ei ihan niin paljoa. Diagnoosista on juuri tuo seitsemän viikkoa ja pari päivää päälle. Ja paljon on kerennyt tapahtumaan. Toivottavasti seuraavan seitsemän viikon aikana ei tapahtuisi ihan niin kauheasti. Kurkkukivut saa tulla. Nielemisongelmat saa tulla. Paskat fiilikset saa tulla. Mä otan kaiken vastaan, vaikka hymyillen, jotta saan syksyllä kertoa täällä jälkikäteen kokemuksista ja ennenkaikkea siitä, että se perkeleen pallura on sädetetty huuthelvettiin mun kurkusta. Olen päättänyt ottaa tosiaan kaiken vastaan. Se tulee mikä on tullakseen. Perkele! Tässä viimepäivinä olen saanut todellakin huomata, kuinka hyviä ystäviä ja sukulaisia mulla on. Saan tukea, jeesiä, nauruja ja jutteluseuraa. Suurimpana ihmisenä näistä tietenkin vaimo. Linda. En tiedä, mitä tekisin ilman. Ehkä kärsisin enemmän? Aika paljonkin kyllä. Henkinen puoli on siis hoidossa. Fyysinen tulee olemaan, mitä on, mutta siihen saan apuja. Ainoa mitä toivon, on että kipulääkitys tulee olemaan riittävä. Jostain syystä, mitä enemmän tässä on kipuja saanut kärsiä, sitä vähemmän niitä enää haluaa. Toleranssi pienenee. Aj ehkä senkin takia, että tiedän nyt sellaisista lääkkeistä, millä kivut kyllä lähtee. Toivotaan, että näitä saadaan. Peukut sille!

Ps. 10 kiloa lähti painosta pois pienen seikkailun jäljiltä. Ja yhtään ei olisi saanut pudotaa. Hyvä alku siinäkin! Perkele.

Ja nyt ei enää puutu kuin päivän Helmi. Helmi kasvaa vauhdilla, ja on tyytyväinen vauva. Mitä nyt kiire on jonnekkin kova. Mutta tässä. Helmi.