Kuvauksia ja tuloksia!
Noniin, pitkästä aikaa taas kuvailtiin!
Kahdeksas päivä sitten elokuuta aamusella piti mennä PET-keskuskeen Tyksiin, ja kuvailuun. Mä olin tosiaan ollut koko ajan siinä luulossa, että otetaan pelkkä PET-kuva, ja jostain syystä ei kuvattaisi magneetilla. Hähää, vittu, löyty sitten laite, jossa en ollut vielä ollutkaan. "Kaikkiin laitteisiin"-ranneke ei pettänyt vieläkään. Nyt vasta kuulkaa löyty laite! Meikälle sanotaan siinä sitten, kun otettiin siis sisälle, että joo, sut kuvataan nyt molemmilla, niin magneetilla kuin PET-laitteellakin. Eka reaktio oli WTF!? Seuraava tulikin sitten kepeästi huulilta, että ei mittä rauhottavaa olis tarjol? Vaikka ny olikin sen 45 kiloa laihempi, niin eikai se ahtaanpaikan kammo sitten ihan helvetisti ole helpottanut siitä? No hetken me siinä sitten oltiin asioista eri mieltä, kunnes mä lupasin soittaa vaimon (jolla ei siis ole ajokorttia) hakemaan mut, koska jostain syystä hoitajat on kauhean tarkkoja, lääkäreiden ohella, siitä ettei rahottavien vaikutuksen alaisena sais ajaa autoa, eikä vissiin Oopeliakaan? Mä hiuka huijasin niitä siinä sitten, niin sain pillerini ja pääsin kuvaushuoneeseen. Ja nyt. Mä ihmetteli. Siellä oli magneetti ja PET-laite, ja sänky siin välissä. Ja jos en oo kertonut ja joku ei tiedä, niin se PET-laite on kuin donitsi, eli sua kuljetellaan sen reiän läpi siin, kun magneetti on se putki, mihin mennään sisälle kokonaan. Täti sanoo mulle, kun kiipeän sängylle makoileen, että laitetaan sut tähän, tsekataan kaikki, sitten kuvataan magneetilla eka, menee noin 30 min, ja sitten sänky nousee ylös, pyörähtää ympäri, ja sitten kuvataan PET-laitteella ja menee viel n. 15 min. Näin tehtiin. Ja jeesus mä palelin. Siellä huoneessa oli ehkä 15 astetta lämmintä, tai ainakin tuntui siltä. Voi saatana mä vihaan näitä kaikkia helvetin laitteita. Oikeasti. Ihminen on käynyt kuussa, ja nämä laitteet tuntuu siltä välillä, ku ne ois keksitty ennen sotia. No mutta, jos nyt sitten ei tarttis ihan heti taas olla muussa kuvassa, kuin vahingossa näpäsistyyn selfieen kännykällä. Ja sitten vaan odottamaan lääkäriä, ja tuloksia. Ehkäpä muuten oli elämäni pisimmät 13 päivää. Uskokaa tai älkää. Tuntui pidemmältä, kuin tämän blogin edellisten päivitysten väli. Oikeasti. Taas.
Lääkäripäivää ootellessa.
Lääkäri oli tiistaina 21.8. ja odottavan aika oli siis ihan vitun pitkä. Mulla oli kaikenlaisia ohjeita ja määräyksiä taudin takia päällä, yhtenä isompana ja merkittävimpänä, että jos kuume nousee yhtään yli 38 asteen, niin suoraan osastolle, korkeintaan matkalta voi soitella ja ilmoitella tulostaan. Mutta joo, osastolle. Arvaatkaapa kuinka monta kertaa mulla nousi kuume? Jep, ihan tasan yhden kerran. Viimeisenä iltana ennen lääkäriä. Siis 20. päivä. Mitä vittua oikeasti? Joo, olil jotain ummetusta jne., mutta ei flunssaa, ei yskää ei mitään. Linda tulee illalla yhdentoista aikaan tsekkaan mua sohvalle, ja toteaa mun olevan tulikuuma. Kysyy multa, oonko kuumeessa ja mä vastaan tietysti aina yhtä viisaana, että vitustako minä tiedän? Joo, palelen ihan saatanasti ja lihaksia sattuu, mutta sou? No tämä hakee kuumemittaria, ja mä mittaamaan sitä lämpöä. Ja kaikkien saatanan kuumetta alentavien lääkkeiden jälkeen, siinä näytössä seisoo 38.1. Että näin. Viimeisenä iltanako osastolle? Oikeasti? Minkä helvetin epäonnisen tähden alla mä majailen? Miten jo päässäni kaikki mahdolliset. Nyt on menoa, syöpä on joka saatanan paikassa varmasti. Vasenta pikkuvarvasta särkee, se saatanan syöpä on varmaan sielläkin. En sano Lindalle mitään, hymyilen ja sanon soittavani osastolle. No mitä siinä sitten ku soittamaan, ja kyselemään reippaasti että mitä tehdään. Jos jotain on oppinut tän sairauden aikana, on se, että puolessakin sekunnissa kerkee ajattelemaan ihan saatanasti asioita, ja varsinkin niin, että ne menee perseelleen. Huolella. Onneksi vuorossa on pirun mukava neiti, jonka kanssa naureskellaan asialle. Kohtalon ivaa, että viimeisenä iltana. Joo. Sovitaan, että en lähde. Kysyy, jaksanko aamulla tulla lääkäriin, että voi siirtää kyllä viikolla? Melkein huudan luurin, että älä nyt saatana, mä oon oottanut tätä lääkärikäyntiä nyt 4 kuukautta, enkä saatanassa oota tuntiakaan enempää, kuin on pakko. Sovitaan näin. Sovitaan soitella, jos yöllä tilanne muuttuu. Ei muuttunut. Onneksi. Aamulla lääkäriin. Koko kööri, minä, Linda ja Helmi. Nyt on vakava paikka, jännittää niin helvetisti, etten oo koskaan jännittänyt mitään. Tutkitaan ja naureskellaan. Kaikki näyttää hyvältä. Ja sitten lääkäri toteaa, että joo, hyvältä näytti kuvissakin. Ei jälkeäkään taudista, eikä ole mitään etäpesäkkeitäkään. Kädet nousee ilmaan. Huudan pääni sisällä. Kysyn, että nytkö saa tuulettaa? Saa kuulemma. Hymyillään ja sovitaan jatkosta. Kolmen kuukauden välein, kahden vuoden ajan ja sitten harvennellaan väliä, jollei ole mitään ilmentynyt. Kätellään ja lähdetään lääkäristä. Päästään odotushuoneeseen, kun lähtee jalat alta. Pakko istua hetki. Jumalauta. Taudista vapaa. Enää ei tarvi kuin...niin parantua. Pään sisällä joku kytkin palautuu asentoon x = terve. Noniin, sitten ei istuskella, eikä makoilla enää. Nyt oot terve perkele. Älä lässytä ja selitä. Hommiin siitä, sähän oot terve. Joku vois tässä kohtaa väittää, että pään sisällä mä en oo ihan terve. Keskustellaan siitä jossain muualla sitten jookosta? Mutta.
Pari päivää makustellessa, kaikki ei olekkaan niin hyvin, kuin olisi kuvitellut!
Tätä kirjoittaessa torstaina olen saanut nyt makustella pääni sisällä tätä ajatusta terveen papereista. Tiistai ilta oli kyllä melkoista tunneskaalaa, terveiset vaan Piritalle ja jaksamiset sinnekkin. Nyt on takki tyhjä. Ehkä hiukan jopa surullinenkin olo. Jos tammikuussa diagnoosin saatua piti rakennella identiteetti uusiksi, käsitellä sairastavansa syöpää, siis ihan helvetin vakavaa sairautta. Niin nyt ollaan saman edessä taas. Nyt rakennellaan sitten tervettä identiteettiä. Mä en kyllä näytä vieläkään kauhean terveeltä. Paino on koko ajan menossa edelleen alaspäin, vaikkakin hitaasti. Syöminen on vitun hankalaa. Ennen rakastin syömistä, nyt vihaan. Vihaan ruokaa. Rakastan puuroa. Se ei vaan riitä. Vittu. Vaikiaa on. Ei ole helppoa terveen elämä. Istun nyt täällä näiden saatanan muuttolaatikoiden seassa, ihmetteleen, että kuka tulis ees hiukan jeesaan, muuten tää kaaos kaatuu käsiin vielä ennen perjantaita.Ihan varmasti. Linda on Helmin kanssa kahdestaan järjestämässä muuttoa. Ja pakkaamassa. Ja voitte vittu kuvitella, paljonko pakkaa, kun reilu 7 kuukautta vanha Helmi menee miljoonaa pitkin kämppää? Ja musta ei oo mihinkään. Tekis mieli vetää ranteet auki. Enemmän kuin koskaan syövän aikana. Mä en jaksa. En fyysisesti, enkä todellakaan psyykkisesti. Viikko aikaa. Pärjäiskö Linda ilman mua paremmin? Pitäskö mun hakeutua johonkin lataamoon oikeasti? Voi jeesus. Kaiken piti muuttua paremmaksi? Mähän oon terve? Miksi mä oon niin loppu fyysisesti, etten tahdo jaksaa istua tuolilla? Saati pakkailla ja jeesata vaimoa? Vitun vässykkä. Terve sellainen. Ai jumalauta mä en enää tiedä. Katsotaan sanoivat. Lisää seuraavassa numerossa, mitä sitten tapahtuikaan?
Pari päivän Helmiä tänne taas. Nyt saatte nauttia mun kuvaamista paskoista kuvista tällä kertaa.
Lisäsin kuvan itsestäni vielä lääkäripäivänä. Helmin kesäkuva tuo niin hyvät fiilikset, että haluan sen olevan myös täällä, vaikka sekin naamakirjan puolella on nähty jo.
Jan
Kahdeksas päivä sitten elokuuta aamusella piti mennä PET-keskuskeen Tyksiin, ja kuvailuun. Mä olin tosiaan ollut koko ajan siinä luulossa, että otetaan pelkkä PET-kuva, ja jostain syystä ei kuvattaisi magneetilla. Hähää, vittu, löyty sitten laite, jossa en ollut vielä ollutkaan. "Kaikkiin laitteisiin"-ranneke ei pettänyt vieläkään. Nyt vasta kuulkaa löyty laite! Meikälle sanotaan siinä sitten, kun otettiin siis sisälle, että joo, sut kuvataan nyt molemmilla, niin magneetilla kuin PET-laitteellakin. Eka reaktio oli WTF!? Seuraava tulikin sitten kepeästi huulilta, että ei mittä rauhottavaa olis tarjol? Vaikka ny olikin sen 45 kiloa laihempi, niin eikai se ahtaanpaikan kammo sitten ihan helvetisti ole helpottanut siitä? No hetken me siinä sitten oltiin asioista eri mieltä, kunnes mä lupasin soittaa vaimon (jolla ei siis ole ajokorttia) hakemaan mut, koska jostain syystä hoitajat on kauhean tarkkoja, lääkäreiden ohella, siitä ettei rahottavien vaikutuksen alaisena sais ajaa autoa, eikä vissiin Oopeliakaan? Mä hiuka huijasin niitä siinä sitten, niin sain pillerini ja pääsin kuvaushuoneeseen. Ja nyt. Mä ihmetteli. Siellä oli magneetti ja PET-laite, ja sänky siin välissä. Ja jos en oo kertonut ja joku ei tiedä, niin se PET-laite on kuin donitsi, eli sua kuljetellaan sen reiän läpi siin, kun magneetti on se putki, mihin mennään sisälle kokonaan. Täti sanoo mulle, kun kiipeän sängylle makoileen, että laitetaan sut tähän, tsekataan kaikki, sitten kuvataan magneetilla eka, menee noin 30 min, ja sitten sänky nousee ylös, pyörähtää ympäri, ja sitten kuvataan PET-laitteella ja menee viel n. 15 min. Näin tehtiin. Ja jeesus mä palelin. Siellä huoneessa oli ehkä 15 astetta lämmintä, tai ainakin tuntui siltä. Voi saatana mä vihaan näitä kaikkia helvetin laitteita. Oikeasti. Ihminen on käynyt kuussa, ja nämä laitteet tuntuu siltä välillä, ku ne ois keksitty ennen sotia. No mutta, jos nyt sitten ei tarttis ihan heti taas olla muussa kuvassa, kuin vahingossa näpäsistyyn selfieen kännykällä. Ja sitten vaan odottamaan lääkäriä, ja tuloksia. Ehkäpä muuten oli elämäni pisimmät 13 päivää. Uskokaa tai älkää. Tuntui pidemmältä, kuin tämän blogin edellisten päivitysten väli. Oikeasti. Taas.
Lääkäripäivää ootellessa.
Lääkäri oli tiistaina 21.8. ja odottavan aika oli siis ihan vitun pitkä. Mulla oli kaikenlaisia ohjeita ja määräyksiä taudin takia päällä, yhtenä isompana ja merkittävimpänä, että jos kuume nousee yhtään yli 38 asteen, niin suoraan osastolle, korkeintaan matkalta voi soitella ja ilmoitella tulostaan. Mutta joo, osastolle. Arvaatkaapa kuinka monta kertaa mulla nousi kuume? Jep, ihan tasan yhden kerran. Viimeisenä iltana ennen lääkäriä. Siis 20. päivä. Mitä vittua oikeasti? Joo, olil jotain ummetusta jne., mutta ei flunssaa, ei yskää ei mitään. Linda tulee illalla yhdentoista aikaan tsekkaan mua sohvalle, ja toteaa mun olevan tulikuuma. Kysyy multa, oonko kuumeessa ja mä vastaan tietysti aina yhtä viisaana, että vitustako minä tiedän? Joo, palelen ihan saatanasti ja lihaksia sattuu, mutta sou? No tämä hakee kuumemittaria, ja mä mittaamaan sitä lämpöä. Ja kaikkien saatanan kuumetta alentavien lääkkeiden jälkeen, siinä näytössä seisoo 38.1. Että näin. Viimeisenä iltanako osastolle? Oikeasti? Minkä helvetin epäonnisen tähden alla mä majailen? Miten jo päässäni kaikki mahdolliset. Nyt on menoa, syöpä on joka saatanan paikassa varmasti. Vasenta pikkuvarvasta särkee, se saatanan syöpä on varmaan sielläkin. En sano Lindalle mitään, hymyilen ja sanon soittavani osastolle. No mitä siinä sitten ku soittamaan, ja kyselemään reippaasti että mitä tehdään. Jos jotain on oppinut tän sairauden aikana, on se, että puolessakin sekunnissa kerkee ajattelemaan ihan saatanasti asioita, ja varsinkin niin, että ne menee perseelleen. Huolella. Onneksi vuorossa on pirun mukava neiti, jonka kanssa naureskellaan asialle. Kohtalon ivaa, että viimeisenä iltana. Joo. Sovitaan, että en lähde. Kysyy, jaksanko aamulla tulla lääkäriin, että voi siirtää kyllä viikolla? Melkein huudan luurin, että älä nyt saatana, mä oon oottanut tätä lääkärikäyntiä nyt 4 kuukautta, enkä saatanassa oota tuntiakaan enempää, kuin on pakko. Sovitaan näin. Sovitaan soitella, jos yöllä tilanne muuttuu. Ei muuttunut. Onneksi. Aamulla lääkäriin. Koko kööri, minä, Linda ja Helmi. Nyt on vakava paikka, jännittää niin helvetisti, etten oo koskaan jännittänyt mitään. Tutkitaan ja naureskellaan. Kaikki näyttää hyvältä. Ja sitten lääkäri toteaa, että joo, hyvältä näytti kuvissakin. Ei jälkeäkään taudista, eikä ole mitään etäpesäkkeitäkään. Kädet nousee ilmaan. Huudan pääni sisällä. Kysyn, että nytkö saa tuulettaa? Saa kuulemma. Hymyillään ja sovitaan jatkosta. Kolmen kuukauden välein, kahden vuoden ajan ja sitten harvennellaan väliä, jollei ole mitään ilmentynyt. Kätellään ja lähdetään lääkäristä. Päästään odotushuoneeseen, kun lähtee jalat alta. Pakko istua hetki. Jumalauta. Taudista vapaa. Enää ei tarvi kuin...niin parantua. Pään sisällä joku kytkin palautuu asentoon x = terve. Noniin, sitten ei istuskella, eikä makoilla enää. Nyt oot terve perkele. Älä lässytä ja selitä. Hommiin siitä, sähän oot terve. Joku vois tässä kohtaa väittää, että pään sisällä mä en oo ihan terve. Keskustellaan siitä jossain muualla sitten jookosta? Mutta.
Pari päivää makustellessa, kaikki ei olekkaan niin hyvin, kuin olisi kuvitellut!
Tätä kirjoittaessa torstaina olen saanut nyt makustella pääni sisällä tätä ajatusta terveen papereista. Tiistai ilta oli kyllä melkoista tunneskaalaa, terveiset vaan Piritalle ja jaksamiset sinnekkin. Nyt on takki tyhjä. Ehkä hiukan jopa surullinenkin olo. Jos tammikuussa diagnoosin saatua piti rakennella identiteetti uusiksi, käsitellä sairastavansa syöpää, siis ihan helvetin vakavaa sairautta. Niin nyt ollaan saman edessä taas. Nyt rakennellaan sitten tervettä identiteettiä. Mä en kyllä näytä vieläkään kauhean terveeltä. Paino on koko ajan menossa edelleen alaspäin, vaikkakin hitaasti. Syöminen on vitun hankalaa. Ennen rakastin syömistä, nyt vihaan. Vihaan ruokaa. Rakastan puuroa. Se ei vaan riitä. Vittu. Vaikiaa on. Ei ole helppoa terveen elämä. Istun nyt täällä näiden saatanan muuttolaatikoiden seassa, ihmetteleen, että kuka tulis ees hiukan jeesaan, muuten tää kaaos kaatuu käsiin vielä ennen perjantaita.Ihan varmasti. Linda on Helmin kanssa kahdestaan järjestämässä muuttoa. Ja pakkaamassa. Ja voitte vittu kuvitella, paljonko pakkaa, kun reilu 7 kuukautta vanha Helmi menee miljoonaa pitkin kämppää? Ja musta ei oo mihinkään. Tekis mieli vetää ranteet auki. Enemmän kuin koskaan syövän aikana. Mä en jaksa. En fyysisesti, enkä todellakaan psyykkisesti. Viikko aikaa. Pärjäiskö Linda ilman mua paremmin? Pitäskö mun hakeutua johonkin lataamoon oikeasti? Voi jeesus. Kaiken piti muuttua paremmaksi? Mähän oon terve? Miksi mä oon niin loppu fyysisesti, etten tahdo jaksaa istua tuolilla? Saati pakkailla ja jeesata vaimoa? Vitun vässykkä. Terve sellainen. Ai jumalauta mä en enää tiedä. Katsotaan sanoivat. Lisää seuraavassa numerossa, mitä sitten tapahtuikaan?
Pari päivän Helmiä tänne taas. Nyt saatte nauttia mun kuvaamista paskoista kuvista tällä kertaa.
Lisäsin kuvan itsestäni vielä lääkäripäivänä. Helmin kesäkuva tuo niin hyvät fiilikset, että haluan sen olevan myös täällä, vaikka sekin naamakirjan puolella on nähty jo.
Jan
Kommentit