Noin 3 kuukautta hoitojen lopettamisesta.
Päivitystä kerrakseen.
Mistäköhän sitä alottaisi? Kertoisinko kasan asioita, jotka tuovat negatiivisia muistoja edelliskerran kirjoituksen jäljiltä, vai kertoisinko hiukan siloteltua versiota, ja sitämyöden hyvän mielen päivitystä? Vitut, aloitettiin rehellisellä linjalla, joten näin jatketaan. Piti ottaa edellinen päivitys viereen, jotta tiedän mistä jatketaan. Luulen, etten saa kirjoitettua ihan kaikkea tähän päivään asti tapahtuneita asioita kerralla tähän yhteen tekstiin, mutta kokeillaan piruuttaan mitä kaikkea muistan, ja kuinka jaksan kirjoittaa. Varoituksen sana heti sisällöstä, sekä kirjoituksen pituudesta. Sisältö tulee olemaan sellainen valitusvirsi, että hermoja pitää olla, jaksaakseen sen luke loppuun. Pituutta tulee lyhyen romaanin verran, mutta ainahan näitä voi lukea osissa.
Viimeinen päivitys on 11.3. tehty, ja siinä kohtaa sädehoitoja takana viikko, ensimmäinen sytostaattihoito ja opintoretki pahoinvointiin tehtynä. Jälkeenpäin muisteltuna onneksi en tiennyt mitä on odotettavissa. Ja onneksi asiat tulivat kerta kerralta päin näköä ilman mitään tietoa. Niin vittumaisia ja paskoja oloja, että jos olisi ollut etukäteen tietoa, en tiedä olisinko mennyt enää niihin hoitoihin, vaan olisin paniikissa istunut kotona odottamassa kuolemaa. Painoa oli tuossa vaiheessa pudonnut vasta 14 kiloa ja uusi maski tehtiin siinä sitten. Hoidot saatiin loppuun kyseisellä uudella maskilla, vaikka viikko ennen päättymistä, harkittiin vakavasti uutta maskia, koska painoa oli pudonnut siinä vaiheessa muistaakseni tasan 20 kiloa. Hoidot saatiin päättymään onnellisesti, vaikka kahteen eri kertaan, jouduin osastolle pötköttelemään. Kuivuus iski mieheen niin pahasti, ettei mulla ollut edes sormenjälkiä enää, millä olisi puhelimen lukituksen saanut auki. Viimeinen kokonainen sädehoitoviikko meni syöpäosastolla ehkäpä maailman parhaimmassa hoidossa. Ihan käsittämätöntä, miten luulin jo saaneeni eri osastoilla loistavaa hoitoa, niin syöpäosasto meni kahta sataa vasenta kaistaa ohi, ja nappasi voiton kahden kilometrin erolla toiseksi tulleeseen. Voi perkele. Ihan oikeasti, niin jäätävän hyvää hoitoa, että kaiholla muistelen edelleen, vaikka osastolla pötköttäminen onkin ihan aunarista muuten, mutta TYKS:in syöpäosastolla tiedetään, miten potilasta hoidetaan, ja tiedetään mitä potilas tarvii. Ja jos ei tiedä jotain, mitä potilas haluaa, eikä sitä ole, hoitajat kysyy ja hankkii. Iso käsi kaikille. Todellakin. No mutta, pääsin hoitojen loppuun, viimeinen sädehoitokerta tuli eteen, ja sitten jäin kotiin parantumaan. Tai no, näin luulin, kunnen paremmin tietänyt. Muistelen myöskin tappelun Kelan ja Varman kanssa päättyneen näillämain mun erävoittoon. Sain eläkkeen vuoden loppuun. Edes yksi asia oli sitten poissa päiväjärjestyksestä. Kela antoi jopa Kela goldin mulle apteekkiin maaliskuuksi. Ja kyllä mä sitten ostelinkin kaikkea kivaa. Jopa niin paljon, että vuoden omavastuu meni siinä kuukaudessa rikki ja huolella. Lääkkeet sentään loppuvuoden "ilmaisia". Se 2,5 ekua per lääke erottaa ilmasuudesta. Mutta kuitenkin.
Kotihoitoa kerrakseen, lakanoista lähelle kuolemaa ja takaisin.
Samana päivänä kun hoidot loppuivat, oltiin täällä innostuneina ja onnellisina, että tästä se paraneminen alkaa ja positiivinen fiilis kokonaisuudessaan. Ja vitut. Oikeasti. Voiko olla ihminen yhtään enempää väärässä elämässään ja tuntemuksissaan? Ei. Vitun syöpä taas. Jos vaan ikinä tietäisitte. Tai no, ne tietää kenellä on ollut jotain vastaavaa. Ketään muu ei. Ei voi tajuta likikään, mitä helvettiä ihmisen kehossa voi tapahtua, miten voi vaan kuihtua. Tajuta kuihtuvansa, ja silti ei vaan halua kestää yhtään mitään enempää, ei kipua, ei oksennuksen oloa, ei ripulia. Toivoo tavallaan kuolevansa ja samalla toivoo pysyvänsä hengissä tästä kaikesta. Sitten vielä tuli se lima siihen mukaan. Letkuruokajutut meni sitten ihan vituiksi hoidon aikana. Ei mennyt mitään. Kaikki mitä meni sisään, tuli ulos samantien. Vaihdettiin ruokaa, ja sama juttu. Hoitojen loputtua tuli paha olo jo aatellessa, että laittaisin sisääni _mitään_ ton helvetin letkun kautta. Lisävaruste. Mikä siis vittu melkein tappoi mut, ja nyt sen pitäisi olla mun elämänlanka. Vitut. Ei pystynyt. Eikä kyllä kyennytkään. Päivä päivältä kuihduin. "Laihduin", niinkuin ihmiset sanoivat jälkeenpäin. Oikeasti jos ollaan ihan rehellisiä, tein hidasta itsemurhaa. Meni kolme viikkoa, en kuollutkaan. Ehkä jopa hiukan vitutti. Kaikki neste mitä sain kehooni, tuli lääkkeiden johdosta, mitä laitoin letkun kautta. Jälkeenpäin voi sanoa, että onneksi sattui ihan helvetisti ihan jatkuvasti. Kuusi kertaa vähintään päivässä letkun kautta Oxynormia, Panacodia, Lyricaa ja mitä kaikkea nyt kaapeista ja laatikoista löytyi. Fentanyylilaastarit kädessä, parhaimmillaan kaksi 75 mikrogrammasta vai mitä onkaan. Ja silti sattui. Tai no sattui on väärä sana. Helvetti oli mun kurkussa. Käsittämätöntä. Ja sitten se olikin se juttu, mikä piti mut hengissä, vesi, johon sekoitin kaikkea mahdollista, mikä vei kipua pois. Unilääkkeet, että pääset ihanaan pumpuliin, tajuttomuuteen ilman unia, paitsi että vitut, unia ja rauhattomuutta riitti sitten koko perkeleen kylälle. Ihan kaikki tuntui ihan vitun paskalta. Ihan kaikki. Voi jeesus, jos jollain ikinä pystyy välttämään tämän taudin, tehkää kaikkenne. En tiedä, mitä muuta sanoa. Tuli Kiirastorstain jälkeinen perjantai, jolloin psykoterapeutti soitti ja kysyi olotilaa. En kyennyt puhumaan. Kakistelin puhelimeen, että pisin vittua menee kiitos vaan. Puhuttiin, että en saa mitään sisääni, en nesteitä, en ravintonesteitä, en mitään. Florence oli tiukkana, käski koittamaan desiä tunnissa vettä letkuun. Jollei onnistu sinä päivänä, vaan tulisi oksennuksena ulos, pitäisi mennä osastolle. Kertoi, että vaimolle pitää kertoa ja vaimo pitää asiasta huolen. Selvä. Desi tunnissa. Kuulostaa naurettavalta eikö? Tuuttaat siis 100 milliä vettä letkun kautta suoraan mahalaukkuun? Helppoa kuin heinänteko. Jep jep. En halunnut osastolle ja pois kotoa. Halusin parantua kotona. Tein suunnitelman. Puhelin piippaan tunnin välein. Desi nestettä letkuun, ja tiukka makuuasento. Liikkumatta. Kolme varttia, ja alkoi helpottamaan oksettava olo. Uskalsi liikkua hiukan sängyssä. Meni loppu vartti, ja taas desi nestettä. Sänkyyn, ja liikkumatta! Älä liiku, älä edes heilauta varpaitasi! Pysy paikalla, jotta neste ei tule ylös. Et halua oksentaa. Lima on paikallaan. Pitäisi käydä kakomassa. Vittu. Tulee ylös samalla kun kakoat limaa ämpäriin. Uusiksi taas. Joka toinen kerta vituiksi. Jaksa saatana yrittää, laita kipulääkkeitä ja ole sekaisin. Se on helpompaa, kuin mikään muu. Meni perjantai, meni lauantai. Sunnuntaita meni puolikas. Äijä heräsi. Uudestaan kuoleman porteilta heiluttelemaan, nyt helvetin roikkuvia alleja myöden, käsiään muille tyhmä virne naamalla. Tulin olkkariin, Linda pelästyi ihan helvetisti. Enkä ihmettele, olinhan ollut siellä makkarissa niin kauan, että tuskin uskoi mun tulevan sieltä pois enää ikinä. Tästä alkoikin sitten uusi kappale mun elämässä, toivottavasti tällä kertaa pääasiassa vain hyvässä. Saa nähdä. Perkele.
Jeesuksen toinen tuleminen, ja mitä näitä nyt olikaan, kun pääsiäistä elettiin.
Tämän kämpän jeesuksen ylösnouseminen oli varmaan yhtä kaunis näky, kuin en varsinaisenkin, jos saa olla hiukan ilkeä tässä kaikkia uskovaisia kohtaan? Mutta joo, mä nousin. Keväällä, kauniiseen kesäsäähän. Päätin elää.Olosta huolimatta. Kerroinko muuten jo limasta? Vittu. Sitä tuli ja tuli. Riitti ihan vitun joka paikkaan ja aikaan. Lääkäriltä kuuluisat sanat, "se on yksilöllistä, mutta kaikilla sitä tulee reilusti, koita kestää". Vitut kestä. Musta tuntui, että sitä riitti koko komppanialle. Ja kerroinko muuten, että siis se oli limaa, syljen tapaista eritettä? Ja samaan aikaan suu on kuiva kuin vittu Sahara. Ai jumalauta. Koitat juoda. Ei napostele. Eikä kinostelekkaan. Sattuu. Helvetin tulet on mun kurkussa. Mutta kun kuiva. Muista juoda ruokaöljyä sanoivat lääkärit ja hoitajat. Sanoin täällä hiljaa itsekseni, että vetäkää ittenne jojoon oikeasti, jookosta? Vitun ruokaöljyt. Se tästä nyt enää puuttui. Päätin pärjätä jollain muulla. Ja se oli kaurapuuro. Ja on vieläkin. Aamuin ja illoin. Vaimon keittämänä. Parasta. Tulkaa vaikka kokeileen. Takaan asian. Koitan pysyä pystyssä pääasiassa koko päivän, aika hyvin onnistuenkin. Päikkärit piti vielä vetää, mutta muuten ylhäällä. Jumalauta mä tuuletin. Vielä kun olisi jaksanut lähteä kämpästä ulos. Kaupunki ei siis vieläkään ollut reagoinut mitenkään kämpänhakuun ja lääkärintodistuksiin, missä kerrottiin, että kolmanteen kerrokseen kiipeäminen ei tällä hetkellä oo tämän heebon juttusia oikeesti. Mutta mitä noista, kai joku juoppo oli enemmän kämpän tarpeessa, mistä minä tiedän. Välillä uskaltauduin ulos, ja kauppaan. Jännää. Kävelet kaupassa, katsot hyllyjä, ostat ruokaa, tulet kotiin ja teet sitä ruokaa. Ja kaikki tämä tietäen, että et tule syömään sitä ruokaa ollenkaan, koska kurkku ja makuaisti. Kurkkuun sattuu tässä vaiheessa edelleen aika paljon, limakalvojen kuivuuden estäessä suuremmaksi osaksi syömisen, sekä sitten mainittu makuaisti. Voi helvetin perkele, minä joka nautin syömisestä ja hyvästä ruoasta, makujen maailmasta, joudun tilanteeseen, jossa mun makuaisti on samassa pisteessä mun tyttären, Helmin, joka tässä vaiheessa on noin 5kk. Kiitti ihan vitusti oikeesti sille, joka keksi sijoittaa syövän kurkkuun tai sen lähistölle. HEI SULLE, ÄLYKÄS SUUNNITTELIJA, IME PARSAA! Vittu. Kaikki on liian tulista. Maksamakkara, liian tulista. Jäätelö, jossa joku muu maku, kuin vanilija, liian tulista. Hedelmät, lähtee järki, niin tulista. Lauantaimakkara, liian tulista. Pakasteranskalaiset, liian tulista. Vittu kaikki liian tulista. Emmää kestä. Enkä kestänytkään. Heinäkuussa se sitten tapahtui vihdoin. Kuuppa levahti käsiin. Totaalisesti. Nuppitohtoreille tuli tehtävää, isolla kädellä.
Puurot hellalle, äijä parkumaan makkariin, kotona kaikki hyvin!
Päätin sitten keittää puuron päivällä itselleni, eräänä lauantaina. Keitin itse, koska en halunnut Lindaa vaivata vielä lisää mun puurojeni kanssa, ja olin jo hiukan pahalla päälläkin asiasta jo, että olen kohta täysin jonkun muun varassa elämässäni. Perkele, kyllähän nyt mies omat puuronsa keittää, vai miten se mainos menikään? No vittu ei keittänyt, sain veden kiehumaan, lisäsin hiutaleet, ja puurohan tulee yli, jos sitä kattilaa ei nosta levyltä sivuun. Ja minähän nosti, ja käsien tärinä heitti sitten melkein koko kattilan sisällön hellalle, joka oli sitten viimeinen niitti mun pääkopalle. Eka lensi kattila, sitten lensi kauha ja sen jälkeen äijä makuuhuoneeseen nurkkaan häpeämään ja itkemään. Ja hei, itkin kuin lapsi. Pikkulapsi nurkassa. Jeesusperkele. Pää aivan paskana. Ihan romuna. Kyllä suomalainen mies kestää, mitä eteen tuodaan. Jooniivvarmaan. Ai luoja että hävetti. Ja miksi? Siksi että kevät on ollut yhtä juhlaa, ja mun pää ei pysynyt enää heinäkuussa mukana? Mietitääs hetki, mitä tämä kevät on mulle ja mun vaimolle ollut kokonaisuudessaan. Mennään ihan silleesti aikajärjestyksessä, miten asiat on kevään aikana tapahtunut. Noniin ja ranskalaisilla viivoilla mennään.
- Syöpädiagnoosi tammikuun 10. päivä
- Helmin syntymä 13. tammikuuta
- Vaimon lasten huoltajuuskiista oikeuteen vihdoin toukokuussa.
- Vantaan lastensuojelun kanssa tappelua jo heinäkuusta 2017, lähinnä lastensuojelun välinpitämättömyydestä lasten hätään ja nälkään. Vantaan Vilja Erikan tapausta ootellessa, mutta vaimon lasten ollessa vaarassa.
- Syöpähoitojen läpivieminen, melkein kuoleminen hoitovirheeseen jne. Tuttua teille täältä.
Onhan sitä siinä yhden ihmisen lautaselle yhdelle keväälle. Ainiin, unohdin, tappelu Kelan ja Varman kanssa, olenko nyt tänä vuonna työkyvytön, vai en. Olivat laittamassa mua töihin jo jossain vaiheessa. Hyvin meni. En päässyt sairaalasta työkkäriin. Melkein taisivat ymmärtääkkin. Ihan en mene varmaksi sanomaan loppupeleissä. Mutta joo, ei ihme että nuppi levahti huolella. Vaimon hento ääni meikän itkiessä sai havahtumaan. "Oletko soitellut sille sun nuppinikkarille, niinkuin piti hoitojen jälkeen ja puheen sujuessa taas?" No en vittu. Miks olisin? Mä olen mies? Saatana. Silti mun nuppi levahti. Vitutti sekin sitten vielä. Soitin ja pääsin kahden päivän päästä. Helpotti. Sovittiin, että treffaillaan nyt vaan viikottain, että saadaan asiat pois kuleksimasta. Hieno mies. Osaa olla hiljaa, osaa kysyä oikeat kysymykset. Osaa sanoa. Osaisinpa minäkin edes jotain yhtä hyvin. Pää alkaa kasaantua pikkuhiljaa taas. Kaikki näyttää ja tuntuu paremmalta. Elokuu lähestyy, 8. päivä kuvaillaan, 21. päivä saa tietää tulokset. Jännittää ihan saatanasti. Ja pelottaa. Vittu sekin vielä.
Nyt mennään elokuun toista päivää. Meillä on uusi kämppä tiedossa, käytiin katselemassa se tänään. Kelpasi. Tekevät täyden rempan sinne ekaksi. Kyllä tämä elämä alkaa taas suttaantumaan. Vielä kun saisi ne lapset sieltä Vantaalta turvaan. Sitten olisi täydellistä. Sitä toivoessa, ja viimeistä oikeudenkäyntiä ootellessa.
Päivä, ja muutaman kuukaudenkin Helmi kuuluu ehdottomasti lopetukseen. Helmi on vain ihana. Ihminen, jonka vuoksi nämä kaikki kärsitään, ja niistä selvitään voittajina.
Tässä Helmin 6kk kuvausten saldoa siis. Inkalle propsit kuvista. Mahtava ystävä.
Jan
Mistäköhän sitä alottaisi? Kertoisinko kasan asioita, jotka tuovat negatiivisia muistoja edelliskerran kirjoituksen jäljiltä, vai kertoisinko hiukan siloteltua versiota, ja sitämyöden hyvän mielen päivitystä? Vitut, aloitettiin rehellisellä linjalla, joten näin jatketaan. Piti ottaa edellinen päivitys viereen, jotta tiedän mistä jatketaan. Luulen, etten saa kirjoitettua ihan kaikkea tähän päivään asti tapahtuneita asioita kerralla tähän yhteen tekstiin, mutta kokeillaan piruuttaan mitä kaikkea muistan, ja kuinka jaksan kirjoittaa. Varoituksen sana heti sisällöstä, sekä kirjoituksen pituudesta. Sisältö tulee olemaan sellainen valitusvirsi, että hermoja pitää olla, jaksaakseen sen luke loppuun. Pituutta tulee lyhyen romaanin verran, mutta ainahan näitä voi lukea osissa.
Viimeinen päivitys on 11.3. tehty, ja siinä kohtaa sädehoitoja takana viikko, ensimmäinen sytostaattihoito ja opintoretki pahoinvointiin tehtynä. Jälkeenpäin muisteltuna onneksi en tiennyt mitä on odotettavissa. Ja onneksi asiat tulivat kerta kerralta päin näköä ilman mitään tietoa. Niin vittumaisia ja paskoja oloja, että jos olisi ollut etukäteen tietoa, en tiedä olisinko mennyt enää niihin hoitoihin, vaan olisin paniikissa istunut kotona odottamassa kuolemaa. Painoa oli tuossa vaiheessa pudonnut vasta 14 kiloa ja uusi maski tehtiin siinä sitten. Hoidot saatiin loppuun kyseisellä uudella maskilla, vaikka viikko ennen päättymistä, harkittiin vakavasti uutta maskia, koska painoa oli pudonnut siinä vaiheessa muistaakseni tasan 20 kiloa. Hoidot saatiin päättymään onnellisesti, vaikka kahteen eri kertaan, jouduin osastolle pötköttelemään. Kuivuus iski mieheen niin pahasti, ettei mulla ollut edes sormenjälkiä enää, millä olisi puhelimen lukituksen saanut auki. Viimeinen kokonainen sädehoitoviikko meni syöpäosastolla ehkäpä maailman parhaimmassa hoidossa. Ihan käsittämätöntä, miten luulin jo saaneeni eri osastoilla loistavaa hoitoa, niin syöpäosasto meni kahta sataa vasenta kaistaa ohi, ja nappasi voiton kahden kilometrin erolla toiseksi tulleeseen. Voi perkele. Ihan oikeasti, niin jäätävän hyvää hoitoa, että kaiholla muistelen edelleen, vaikka osastolla pötköttäminen onkin ihan aunarista muuten, mutta TYKS:in syöpäosastolla tiedetään, miten potilasta hoidetaan, ja tiedetään mitä potilas tarvii. Ja jos ei tiedä jotain, mitä potilas haluaa, eikä sitä ole, hoitajat kysyy ja hankkii. Iso käsi kaikille. Todellakin. No mutta, pääsin hoitojen loppuun, viimeinen sädehoitokerta tuli eteen, ja sitten jäin kotiin parantumaan. Tai no, näin luulin, kunnen paremmin tietänyt. Muistelen myöskin tappelun Kelan ja Varman kanssa päättyneen näillämain mun erävoittoon. Sain eläkkeen vuoden loppuun. Edes yksi asia oli sitten poissa päiväjärjestyksestä. Kela antoi jopa Kela goldin mulle apteekkiin maaliskuuksi. Ja kyllä mä sitten ostelinkin kaikkea kivaa. Jopa niin paljon, että vuoden omavastuu meni siinä kuukaudessa rikki ja huolella. Lääkkeet sentään loppuvuoden "ilmaisia". Se 2,5 ekua per lääke erottaa ilmasuudesta. Mutta kuitenkin.
Kotihoitoa kerrakseen, lakanoista lähelle kuolemaa ja takaisin.
Samana päivänä kun hoidot loppuivat, oltiin täällä innostuneina ja onnellisina, että tästä se paraneminen alkaa ja positiivinen fiilis kokonaisuudessaan. Ja vitut. Oikeasti. Voiko olla ihminen yhtään enempää väärässä elämässään ja tuntemuksissaan? Ei. Vitun syöpä taas. Jos vaan ikinä tietäisitte. Tai no, ne tietää kenellä on ollut jotain vastaavaa. Ketään muu ei. Ei voi tajuta likikään, mitä helvettiä ihmisen kehossa voi tapahtua, miten voi vaan kuihtua. Tajuta kuihtuvansa, ja silti ei vaan halua kestää yhtään mitään enempää, ei kipua, ei oksennuksen oloa, ei ripulia. Toivoo tavallaan kuolevansa ja samalla toivoo pysyvänsä hengissä tästä kaikesta. Sitten vielä tuli se lima siihen mukaan. Letkuruokajutut meni sitten ihan vituiksi hoidon aikana. Ei mennyt mitään. Kaikki mitä meni sisään, tuli ulos samantien. Vaihdettiin ruokaa, ja sama juttu. Hoitojen loputtua tuli paha olo jo aatellessa, että laittaisin sisääni _mitään_ ton helvetin letkun kautta. Lisävaruste. Mikä siis vittu melkein tappoi mut, ja nyt sen pitäisi olla mun elämänlanka. Vitut. Ei pystynyt. Eikä kyllä kyennytkään. Päivä päivältä kuihduin. "Laihduin", niinkuin ihmiset sanoivat jälkeenpäin. Oikeasti jos ollaan ihan rehellisiä, tein hidasta itsemurhaa. Meni kolme viikkoa, en kuollutkaan. Ehkä jopa hiukan vitutti. Kaikki neste mitä sain kehooni, tuli lääkkeiden johdosta, mitä laitoin letkun kautta. Jälkeenpäin voi sanoa, että onneksi sattui ihan helvetisti ihan jatkuvasti. Kuusi kertaa vähintään päivässä letkun kautta Oxynormia, Panacodia, Lyricaa ja mitä kaikkea nyt kaapeista ja laatikoista löytyi. Fentanyylilaastarit kädessä, parhaimmillaan kaksi 75 mikrogrammasta vai mitä onkaan. Ja silti sattui. Tai no sattui on väärä sana. Helvetti oli mun kurkussa. Käsittämätöntä. Ja sitten se olikin se juttu, mikä piti mut hengissä, vesi, johon sekoitin kaikkea mahdollista, mikä vei kipua pois. Unilääkkeet, että pääset ihanaan pumpuliin, tajuttomuuteen ilman unia, paitsi että vitut, unia ja rauhattomuutta riitti sitten koko perkeleen kylälle. Ihan kaikki tuntui ihan vitun paskalta. Ihan kaikki. Voi jeesus, jos jollain ikinä pystyy välttämään tämän taudin, tehkää kaikkenne. En tiedä, mitä muuta sanoa. Tuli Kiirastorstain jälkeinen perjantai, jolloin psykoterapeutti soitti ja kysyi olotilaa. En kyennyt puhumaan. Kakistelin puhelimeen, että pisin vittua menee kiitos vaan. Puhuttiin, että en saa mitään sisääni, en nesteitä, en ravintonesteitä, en mitään. Florence oli tiukkana, käski koittamaan desiä tunnissa vettä letkuun. Jollei onnistu sinä päivänä, vaan tulisi oksennuksena ulos, pitäisi mennä osastolle. Kertoi, että vaimolle pitää kertoa ja vaimo pitää asiasta huolen. Selvä. Desi tunnissa. Kuulostaa naurettavalta eikö? Tuuttaat siis 100 milliä vettä letkun kautta suoraan mahalaukkuun? Helppoa kuin heinänteko. Jep jep. En halunnut osastolle ja pois kotoa. Halusin parantua kotona. Tein suunnitelman. Puhelin piippaan tunnin välein. Desi nestettä letkuun, ja tiukka makuuasento. Liikkumatta. Kolme varttia, ja alkoi helpottamaan oksettava olo. Uskalsi liikkua hiukan sängyssä. Meni loppu vartti, ja taas desi nestettä. Sänkyyn, ja liikkumatta! Älä liiku, älä edes heilauta varpaitasi! Pysy paikalla, jotta neste ei tule ylös. Et halua oksentaa. Lima on paikallaan. Pitäisi käydä kakomassa. Vittu. Tulee ylös samalla kun kakoat limaa ämpäriin. Uusiksi taas. Joka toinen kerta vituiksi. Jaksa saatana yrittää, laita kipulääkkeitä ja ole sekaisin. Se on helpompaa, kuin mikään muu. Meni perjantai, meni lauantai. Sunnuntaita meni puolikas. Äijä heräsi. Uudestaan kuoleman porteilta heiluttelemaan, nyt helvetin roikkuvia alleja myöden, käsiään muille tyhmä virne naamalla. Tulin olkkariin, Linda pelästyi ihan helvetisti. Enkä ihmettele, olinhan ollut siellä makkarissa niin kauan, että tuskin uskoi mun tulevan sieltä pois enää ikinä. Tästä alkoikin sitten uusi kappale mun elämässä, toivottavasti tällä kertaa pääasiassa vain hyvässä. Saa nähdä. Perkele.
Jeesuksen toinen tuleminen, ja mitä näitä nyt olikaan, kun pääsiäistä elettiin.
Tämän kämpän jeesuksen ylösnouseminen oli varmaan yhtä kaunis näky, kuin en varsinaisenkin, jos saa olla hiukan ilkeä tässä kaikkia uskovaisia kohtaan? Mutta joo, mä nousin. Keväällä, kauniiseen kesäsäähän. Päätin elää.Olosta huolimatta. Kerroinko muuten jo limasta? Vittu. Sitä tuli ja tuli. Riitti ihan vitun joka paikkaan ja aikaan. Lääkäriltä kuuluisat sanat, "se on yksilöllistä, mutta kaikilla sitä tulee reilusti, koita kestää". Vitut kestä. Musta tuntui, että sitä riitti koko komppanialle. Ja kerroinko muuten, että siis se oli limaa, syljen tapaista eritettä? Ja samaan aikaan suu on kuiva kuin vittu Sahara. Ai jumalauta. Koitat juoda. Ei napostele. Eikä kinostelekkaan. Sattuu. Helvetin tulet on mun kurkussa. Mutta kun kuiva. Muista juoda ruokaöljyä sanoivat lääkärit ja hoitajat. Sanoin täällä hiljaa itsekseni, että vetäkää ittenne jojoon oikeasti, jookosta? Vitun ruokaöljyt. Se tästä nyt enää puuttui. Päätin pärjätä jollain muulla. Ja se oli kaurapuuro. Ja on vieläkin. Aamuin ja illoin. Vaimon keittämänä. Parasta. Tulkaa vaikka kokeileen. Takaan asian. Koitan pysyä pystyssä pääasiassa koko päivän, aika hyvin onnistuenkin. Päikkärit piti vielä vetää, mutta muuten ylhäällä. Jumalauta mä tuuletin. Vielä kun olisi jaksanut lähteä kämpästä ulos. Kaupunki ei siis vieläkään ollut reagoinut mitenkään kämpänhakuun ja lääkärintodistuksiin, missä kerrottiin, että kolmanteen kerrokseen kiipeäminen ei tällä hetkellä oo tämän heebon juttusia oikeesti. Mutta mitä noista, kai joku juoppo oli enemmän kämpän tarpeessa, mistä minä tiedän. Välillä uskaltauduin ulos, ja kauppaan. Jännää. Kävelet kaupassa, katsot hyllyjä, ostat ruokaa, tulet kotiin ja teet sitä ruokaa. Ja kaikki tämä tietäen, että et tule syömään sitä ruokaa ollenkaan, koska kurkku ja makuaisti. Kurkkuun sattuu tässä vaiheessa edelleen aika paljon, limakalvojen kuivuuden estäessä suuremmaksi osaksi syömisen, sekä sitten mainittu makuaisti. Voi helvetin perkele, minä joka nautin syömisestä ja hyvästä ruoasta, makujen maailmasta, joudun tilanteeseen, jossa mun makuaisti on samassa pisteessä mun tyttären, Helmin, joka tässä vaiheessa on noin 5kk. Kiitti ihan vitusti oikeesti sille, joka keksi sijoittaa syövän kurkkuun tai sen lähistölle. HEI SULLE, ÄLYKÄS SUUNNITTELIJA, IME PARSAA! Vittu. Kaikki on liian tulista. Maksamakkara, liian tulista. Jäätelö, jossa joku muu maku, kuin vanilija, liian tulista. Hedelmät, lähtee järki, niin tulista. Lauantaimakkara, liian tulista. Pakasteranskalaiset, liian tulista. Vittu kaikki liian tulista. Emmää kestä. Enkä kestänytkään. Heinäkuussa se sitten tapahtui vihdoin. Kuuppa levahti käsiin. Totaalisesti. Nuppitohtoreille tuli tehtävää, isolla kädellä.
Puurot hellalle, äijä parkumaan makkariin, kotona kaikki hyvin!
Päätin sitten keittää puuron päivällä itselleni, eräänä lauantaina. Keitin itse, koska en halunnut Lindaa vaivata vielä lisää mun puurojeni kanssa, ja olin jo hiukan pahalla päälläkin asiasta jo, että olen kohta täysin jonkun muun varassa elämässäni. Perkele, kyllähän nyt mies omat puuronsa keittää, vai miten se mainos menikään? No vittu ei keittänyt, sain veden kiehumaan, lisäsin hiutaleet, ja puurohan tulee yli, jos sitä kattilaa ei nosta levyltä sivuun. Ja minähän nosti, ja käsien tärinä heitti sitten melkein koko kattilan sisällön hellalle, joka oli sitten viimeinen niitti mun pääkopalle. Eka lensi kattila, sitten lensi kauha ja sen jälkeen äijä makuuhuoneeseen nurkkaan häpeämään ja itkemään. Ja hei, itkin kuin lapsi. Pikkulapsi nurkassa. Jeesusperkele. Pää aivan paskana. Ihan romuna. Kyllä suomalainen mies kestää, mitä eteen tuodaan. Jooniivvarmaan. Ai luoja että hävetti. Ja miksi? Siksi että kevät on ollut yhtä juhlaa, ja mun pää ei pysynyt enää heinäkuussa mukana? Mietitääs hetki, mitä tämä kevät on mulle ja mun vaimolle ollut kokonaisuudessaan. Mennään ihan silleesti aikajärjestyksessä, miten asiat on kevään aikana tapahtunut. Noniin ja ranskalaisilla viivoilla mennään.
- Syöpädiagnoosi tammikuun 10. päivä
- Helmin syntymä 13. tammikuuta
- Vaimon lasten huoltajuuskiista oikeuteen vihdoin toukokuussa.
- Vantaan lastensuojelun kanssa tappelua jo heinäkuusta 2017, lähinnä lastensuojelun välinpitämättömyydestä lasten hätään ja nälkään. Vantaan Vilja Erikan tapausta ootellessa, mutta vaimon lasten ollessa vaarassa.
- Syöpähoitojen läpivieminen, melkein kuoleminen hoitovirheeseen jne. Tuttua teille täältä.
Onhan sitä siinä yhden ihmisen lautaselle yhdelle keväälle. Ainiin, unohdin, tappelu Kelan ja Varman kanssa, olenko nyt tänä vuonna työkyvytön, vai en. Olivat laittamassa mua töihin jo jossain vaiheessa. Hyvin meni. En päässyt sairaalasta työkkäriin. Melkein taisivat ymmärtääkkin. Ihan en mene varmaksi sanomaan loppupeleissä. Mutta joo, ei ihme että nuppi levahti huolella. Vaimon hento ääni meikän itkiessä sai havahtumaan. "Oletko soitellut sille sun nuppinikkarille, niinkuin piti hoitojen jälkeen ja puheen sujuessa taas?" No en vittu. Miks olisin? Mä olen mies? Saatana. Silti mun nuppi levahti. Vitutti sekin sitten vielä. Soitin ja pääsin kahden päivän päästä. Helpotti. Sovittiin, että treffaillaan nyt vaan viikottain, että saadaan asiat pois kuleksimasta. Hieno mies. Osaa olla hiljaa, osaa kysyä oikeat kysymykset. Osaa sanoa. Osaisinpa minäkin edes jotain yhtä hyvin. Pää alkaa kasaantua pikkuhiljaa taas. Kaikki näyttää ja tuntuu paremmalta. Elokuu lähestyy, 8. päivä kuvaillaan, 21. päivä saa tietää tulokset. Jännittää ihan saatanasti. Ja pelottaa. Vittu sekin vielä.
Nyt mennään elokuun toista päivää. Meillä on uusi kämppä tiedossa, käytiin katselemassa se tänään. Kelpasi. Tekevät täyden rempan sinne ekaksi. Kyllä tämä elämä alkaa taas suttaantumaan. Vielä kun saisi ne lapset sieltä Vantaalta turvaan. Sitten olisi täydellistä. Sitä toivoessa, ja viimeistä oikeudenkäyntiä ootellessa.
Päivä, ja muutaman kuukaudenkin Helmi kuuluu ehdottomasti lopetukseen. Helmi on vain ihana. Ihminen, jonka vuoksi nämä kaikki kärsitään, ja niistä selvitään voittajina.
Tässä Helmin 6kk kuvausten saldoa siis. Inkalle propsit kuvista. Mahtava ystävä.
Jan
Kommentit