Äijäilyä ja muuta perseilyä.
Muutamia sanoja huomisesta, äijäilystä ja perseilystä kaikkiaan.
Tuli eilen hirvittävä tarve kirjoittaa jotain, ja nopeasti tulikin kirjoitettua pitkä pätkä facen puolelle. Käsittelin siinä ihan muita aiheita, mitä tässä olisi nyt tarkoitus purkaa pois kuleksimasta päästä. Kaikki mun kahdeksan lukijaa saa tuutin täydeltä miehen päästä sitä itteään. Päätin siis olla mainostamatta blogia ja sen päivityksiä missään, ja viimeinen kirjoitus sai siis sen kahdeksan lukijaa, joten yleisömenestystä ei ihan ole vielä saatu aikaiseksi, mutta mitäpä siitä, itselleni ja Helmille mä kirjoittamisen aloitin, ja niillä mennään edelleen, oli mikä oli. Kiitos näille kahdeksallekkin, voisi olla huonomminkin. Mutta aiheisiin. Aloitetaan huomisesta.
Huominen
Sanana meille kaikille niin arkinen, mutta pysähtyykö kukaan koskaan oikeasti hetkeksikään miettimään sen merkitystä meidän kaikkien elämään? On niin helppoa sanoa, miltei mihin tahansa, että "teen sen huomenna", "huomenna aloitan asian x", huomenna koitan parantaa tapani, "huomenna halaan lujaa vaimoani/miestäni ja kerron rakastavani häntä". Huomenna korjaan auton. Huomenna laitan vähemmän sokeria kahviin. Huomenna. Kuinka paljon sitä oikeasti on elämässä tehnyt asioita "huomenna"? Minä ainakin ihan helvetisti. Puoliakaan en varmasti ole edes aloittanut niistä, enkä tule aloittamaankaan. Mitä huomiseksi voi siirtää, voi jättää tänään tekemättä. Mä pysähdyin ensimmäisen kerran miettimään huomista päivää 10.1.2018. Siis oikeasti. En siis miettinyt 11. tammikuuta, vaan oikeasti huomista, ja onko sitä olemassa pian. Ja mitä jätän jälkeeni? Onko se jotain maallista, vai jätänkö jälkeen edes hitusen hyvääkin. Päädyin mielessäni jäämään sivustaseuraajaksi. Taas se sama. Seuraan mitä huomenna tapahtuu. Ihminen on lähtökohtaisesti ihan saatanan tyhmä eläin, vaikka osaammekin ajatella, joten olemme olemassa, tai jotain muuta vitun
filosofista paskaa tähän. Monesti sitä on ajatellut muista näin, mutta kyllähän sitä on ihan itsekkin saatanan tyhmä ajatellessaan syöpädiagnoosin saatuaan, että katsellaan mitä huominen tuo tullessaan, ja murehditaan sitä sitten tarkemmin. Hienosti niin. Meni joo. Meni huomisia aika monta. Tammikuun kymmenennestä syyskuun toiseen.Miltei yhdeksän kuukautta huomisia. Mahtuu aika monta, eikö? Jos mä kerron, että ne kaikki huomiset ja niiden odottelut paukahti päähän yhdellä kertaa kesken tyttöjen vientiä kotiin? Siellä Vantaan päässä, kun tytöt jäi pois autosta. Kävi hulmahdus. Uskotteko? Ette tietenkään, en minäkään. Siis olisi uskonut. Siellä sitten tosiaan istuttaan kolmevarttia autossa bussipysäkillä vedellen happea. Jännästi sitä eleli odotellen, että huominen korjaa pois tämän päivän murheet. Jälkeenpäin ajatellen tulee mieleen, odottiko sitä kuitenkin vain kuolemaa? En murehdi tänään, koska kuolen huomenna? Missään vaiheessa en edes ajatellut kuolevani, mutta en sen enempää ajatellut elävänikään. Elin kuin huomista ei olisi millään tasolla olemassakaan, jos elän huomenna, kerkeen murehtimaan siis myöhemmin, jos taas kuolen huomenna, no silloin ei murehdita mitään, muut murehtii sun puolesta. Elämä on ihmeellistä aikaa. Pitää tapahtua jotain helvetin kamalaa itselle, jotta ymmärtää pienuutensa maailmassa kunnolla. Se mitä sinä teet, vaikuttaa suhteellisen pieneen määrään ihmisiä, mutta aaltovaikutuksella voit saada paljon hyvää aikaiseksi. Paha pysähtyy nopeasti. Näitä ajatellessa päätin aloittaa huomisen tänään. Olen tänään sovittelevampi, kuuntelevampi ja ennenkaikkea pyrin ystävällisempään minään. Aloitin tämän itselleni kaikista vaikeammasta asiasta, eli millainen kuski olen liikenteessä. Lopetin raivoamisen, ja lähinnä naureskelen nykyään vain. Haluan jättää Helmille muistikuvan isästä, joka ei huuda, kiroa ja raivoa liikenteessä. Olen mielestäni onnistunut tässä yllättävän hyvin ja jopa Linda myöntää asian. Tästä kimmokkeena sitten kokonaisuudessaan isompaan muutokseen. Huominen on todellakin täällä tänään. Meistä ketä tahansa voi olla oikeasti huomenna hengetön. Vanha tai nuori. Kukaan meistä ei ole kuolematon. Vieläkään. Liki voi käydä, uskokaa tai älkää. Tehkää tänään se, mitä olitte ajatellut jättää huomiseksi. Siis jos pystytte. Tai vittu. Teette kuitenkin niinkuin haluatte, enkä mä ole mikään perkeleen elämäntapaguru, kenen sanaa kannattaisi kuunnella. Enkä edes halua olla. Rakastakaa toisianne silti, niin mäki teitä. Kaikkia kahdeksaa.
Äijäily ja perseily ylipäätään.
Siinä sitä on sitten aihetta kerrakseen. Olipa kerran rekkakuski nimeltä Jan. Siellä se seikkaili äijäilymaassa ja perseili kerrakseen. Kyllä. Äijäili. Ja siksi, että äijäilin, olen tässä jamassa. Koska äijät ei kato apua kaipaa, jos hiukan vintillä rattaat loksahtelee pisin vittua. "Äijällä nalkkasi fulleri kiinni" Jep, oliko nyt hienosti sanottu, etä nupissa on rattaat menny, kun mies ei osannukkaan käyttää laatikkoaan oikein, vaan rasahtelua on ollut jo vuosia, kun on vaihdettu isompaa silmään. Syöpä oli viimeinen vaihde ylöspäin, ja sitten jätettiinkin käsi roikkumaan kepille. Ihmisen tekemisen ajaksi. Tiiättekö? Samassa ajassa tehdään ihan upouusi ihminen, kun meikällä oli isoin silmässä, eikä kukaan kertonut, ettei kättä saa leputtaa kepillä. Vittu että osaa ärsyttää. Siis oma tyhmyys. Miksi? Niinku vittu miksi? Miksei voi puhua ongelmistaan vapaasti? Sanoa, että hei, mulla on hiukan jäykillä yläkerrassa, asia x ahdistaa, voinko jutella? Perheestä ja ystävistä pitäisi löytää helposti se yksi, jolle purkaa sydän, pää ja perse. Mutta ei. Ei saatanassa. Mä olen mies. Mä ajan vitun isoa autoa työkseni. Vitut tässä mitään nuppinikkaria kaivata, saati ystävää, enhän mä voi sille mennä kertomaan, että tekisi välillä mieli huutaa täysiä ja parkua. Mun pitäs juoda viinaa ja räyhätä. Perkele. MIES. Niin saatana. Mä mikään ämmä ole, ja itke ongelmia, kun kynsilakkakin on väärän väristä saatana. En etsi huulirasvaani. Vitut. Ei rekassa mitään huulirasvoja ole, vetopöydästä otetaan paksua vaseliinia ja sillä pyyhitään huulia, jos rohtuu. Niin saatana. Ja sitten ollaankin tässä. Kuukauden olen selvitellyt, mitä päässäni tapahtuu. Terapiassa käytin psykiatrille kuvailua tuossa, on kuin näkisit kaukaisuudessa todella tumman myrskypilven valuvan suuntaani. Kaikki tämä on ollut vain alkua, siis tämä kuukausi. Kaikki vuosien äijäily ja perseily kostautuu nyt. Lindalle sanoin eilen, kun siis puhuttiin asiasta, että tuota myrskypilveä paljon kuvaavampaa olisikin sittenkin juna, joka kulkee täysiä, ilman jarruja, minä kuskin paikalla, ja seinä näkyy jo edessä. Eikä ole työkaluja tällä hetkellä edes hidastamaan vauhtia, saati pysähtymään. Päässä käy ajatukset pienestä pojasta tähän päivään. Koko ajan. Tilanne on kuin olisi 43892 selaimen välilehteä auki samaan aikaan, sekä lukisit niitä ääneen kaikkia samaan aikaan. Kohinan seasta on vaikea löytää mitään. Ei edes yhtä järkevää ajatusta. Saati kahta. Tätä kirjoittaessa kuulokkeista soi täysillä Metallican Unforgiven, ja se rauhoittaa ajatusta. Musiikin avulla, ja oikeasti metallimusiikin avulla.Sen verran rauhoittaa ajatuksenjuoksua, että ihan niin montaa välilehteä ei huuda samaan aikaan. Pystyy kirjoittamaan tätäkin postausta. Mutta joo, palataan asiaan, eli äijäilyyn ja perseilyyn. Mietin tuossa tuota äijäilyä, ja tulin siihen lopputulokseen, että olisi helvetin hienoa, kun osaisi olla äijä, ilman sitä vitun äijäilyä. Tiedättekö? Ymmärrättekö mun pointin? Voisin porata reiän seinään, ja porata sen jälkeen sängyssä lapsuuden traumat pois. Joo joo, tiedän, äärimmäisiä esimerkkejä, mutta kuitenkin. Ja kaikkihan mun ystävät tietää, etten mä poraa mitään, varsinkaan niitä saatanan reikiä seinään, kun en omista poraakaan. Mutta mietitään hetki kuitenkin. Vähän niinku nainen vois olla nainen, kuitenkin ilman sitä neiteilyä. Olla jumalauta ihan oma ittensä. Ja kirjoilla kun siltä tuntuu, ilman että se liittyy johonkin vitun renkaanvaihtoon. Pikkuhiljaa ymmärrän, että kannan jotain roolia, vaikka olen aina sanonut vihaavani niitä. Kaikkihan sellaista kantaa harteillaan. Enemmän tai vähemmän. Pakostakin. Ihminen on rakennettu niin, ja yhteiskunnat. Utopiaa on ajatella, että voisit kadulla kävellä ilman, että kukaan ei katsoisi juuri sinua kieroon. Kotiin päästyäsi ravistelet roolisi pois, kuin päällystakin. Ehkä. Musta tuntuu, että mä olen jollain tapaa mennyt koko elämäni se päällystakki päällä. Ollut äijä ja äijäilly kun sitä on odotettu. Ja nyt sitten se juna on menossa seinään sen takia. Koskaan en ole pysähtynyt kokonaan miettimään, niin, miettimään mitä? En osaa vastata siihen edes itse. Tällä hetkellä pää on täynnää kysymyksiä, ilman yhtäkään vastausta. Yllätän itseni puhumassa lapsuudestani Lindalle, siitä kuinka olisin halunnut, että äiti, isästä nyt puhumattakaan, olisi edes joskus halannut minua. Siis pientä poikaa, iältään 6-16 vuotta. Ei halannut ei. Syytti siitä, että hän on köyhä, eikä pääse etelään. Niin perkele. Ei jumalauta oikeasti, mulla on niin paljon sanottavaa, kirjoitettavaa, ja ennen kaikkea annettavaa Helmille. Ihan sitä kaikkea, mitä en ole saanut, ja sitä kaikkea mitä ikinä oisin halunnut. Halaus ei maksa mitään. Sanat ovat ilmaisia. Blogialustat on ilmaisia. Kannustaminen on ilmaista. Puhe, ennenkaikkea puhe ja sanat merkitsevät ihmisen elämässä eniten. Mistä sinä tiedät, että joku oikeasti rakastaa sua? No se kertoo sulle sen, sanoin tai koskettamalla. Miksi sitten kun tajuan tämän kaiken tässä, äijäilen edelleen, perseilen edelleen? Taas päästään siihen kysymykseen, ja vastaan samoin. Vitustako mä tiedän. Musta vaan tuntuu, että tarinan rekkakuski Janille ei taida käydä tässä hyvin. Rekkakuskin pitää astua pois mukavuusalueeltaan, ja tulla joksikin muuksi, jos meinaa selvitä hengissä tästä. Äijäilyn ja perseilyn on siis loputtava jollain tapaa. Siinä sitä on työsarkaa. Jotenkin tuntuu, että koko vitun syöpä tässä kuviossa on se helpoin osa. Tosin ilman sitä, en varmasti olisi tässä nyt näine ajatuksineni. Helmin vuoksi pitää osata muuttua. Niin klisee kuin se onkin. Helmi n tehty kuitenkin ajatuksella, että mä, tai me, jompikumpi, elää ainakin sen 20 vuotta vielä. Linda todennäkösemmin kuin minä, mutta kuitenkin.
Loppusanat ja ajatukset syövästä ja sen seurauksista tähän postaukseen.
Kuten huomaatte, asiaa on päässä. Varsinainen tauti on tavallaan selätetty. Kasvain on tuhottu tältä erää. Syöpäsoluja tietenkin on varmasti verenkierrossa, vaikuttaako ne mihinkään, siitä en tiedä. Viruksesta en tiedä, tähän voi vastata joku viisaampi, mutta käsittääkseni se ei ole kuollut. Kahden päivän päästä on korvakirurgin käynti, koska samat kivut, jonka vuoksi siis koko vitun syöpä löydettiin, on tullut takaisin. Nyt siis epäillään taas helmiäiskasvainta korvassa. Sisäkorvassa siis. Korvakirurgi siis tutkii, ja syöpälääkärin kanssa sitten neuvottelevat millanen kuva pään sisältä otetaan. Ehkä nämä kivutkin on sellaisia, jotka vaikuttaa psyykkeeseen jo vahvasti. En tiedä, vittumaista on tosiaan, kun on sellanen olo, että pitäisi tunkea pinsetit syvälle korvaan, napata kiinni ja vetää lujaa. Ei kuulosta terveeltä ei. Vittumainen kipu siis, kun se tavallaan vaatii jotain tehtäväksi. Toistaiseksi olen työntänyt vain sormeani sinne, mutta saa nähdä jossain hulluuskohtauksessani, kun työnnän pinsettejä sinne. Jotenkin pystyn nyt kuvittelemaan tilanteen. Voi jeesus, kaikkea sitä kuvitteleekin, samlla kun kirjoittaa siitä postausta ihmisten luettavaksi. Pakko olla hullu. Pakko. Ihan saatanan pakko. Jollei tämä postaus avaa yhtään, mitä mun mielessä tapahtuu 24/7, niin ei mikään. On sellaista saatanan mielenmaisemaa ja asiasta toiseen hyppimistä. Tervetuloa. Hauskaa riittää. Jaettavaksi kaikille. Sellasia. Muistakaa, jos sairastutte vakavasti, pyytäkää heti apua mielenterveyden vuoksi. Älkää te ajako junaa seinään. Mä ajoin jo kerran, toinen tekee vielä tuloaan. Yritän jollain tapaa kuitenkin estää sen. Sen lupaan Helmille, Lindalle, sekä kaikille ystävilleni ja lukijoilleni, kaikille seitsemälle Lindan lisäksi.
Päivän Helmi tulee nykyaikaisessa muodossa. Saatte linkin videoon. Olkaa hyvä.
https://1drv.ms/v/s!Aruq_Uwu2XBoh5JFKoOQ8ALCAZQW3A
Tuli eilen hirvittävä tarve kirjoittaa jotain, ja nopeasti tulikin kirjoitettua pitkä pätkä facen puolelle. Käsittelin siinä ihan muita aiheita, mitä tässä olisi nyt tarkoitus purkaa pois kuleksimasta päästä. Kaikki mun kahdeksan lukijaa saa tuutin täydeltä miehen päästä sitä itteään. Päätin siis olla mainostamatta blogia ja sen päivityksiä missään, ja viimeinen kirjoitus sai siis sen kahdeksan lukijaa, joten yleisömenestystä ei ihan ole vielä saatu aikaiseksi, mutta mitäpä siitä, itselleni ja Helmille mä kirjoittamisen aloitin, ja niillä mennään edelleen, oli mikä oli. Kiitos näille kahdeksallekkin, voisi olla huonomminkin. Mutta aiheisiin. Aloitetaan huomisesta.
Huominen
Sanana meille kaikille niin arkinen, mutta pysähtyykö kukaan koskaan oikeasti hetkeksikään miettimään sen merkitystä meidän kaikkien elämään? On niin helppoa sanoa, miltei mihin tahansa, että "teen sen huomenna", "huomenna aloitan asian x", huomenna koitan parantaa tapani, "huomenna halaan lujaa vaimoani/miestäni ja kerron rakastavani häntä". Huomenna korjaan auton. Huomenna laitan vähemmän sokeria kahviin. Huomenna. Kuinka paljon sitä oikeasti on elämässä tehnyt asioita "huomenna"? Minä ainakin ihan helvetisti. Puoliakaan en varmasti ole edes aloittanut niistä, enkä tule aloittamaankaan. Mitä huomiseksi voi siirtää, voi jättää tänään tekemättä. Mä pysähdyin ensimmäisen kerran miettimään huomista päivää 10.1.2018. Siis oikeasti. En siis miettinyt 11. tammikuuta, vaan oikeasti huomista, ja onko sitä olemassa pian. Ja mitä jätän jälkeeni? Onko se jotain maallista, vai jätänkö jälkeen edes hitusen hyvääkin. Päädyin mielessäni jäämään sivustaseuraajaksi. Taas se sama. Seuraan mitä huomenna tapahtuu. Ihminen on lähtökohtaisesti ihan saatanan tyhmä eläin, vaikka osaammekin ajatella, joten olemme olemassa, tai jotain muuta vitun
filosofista paskaa tähän. Monesti sitä on ajatellut muista näin, mutta kyllähän sitä on ihan itsekkin saatanan tyhmä ajatellessaan syöpädiagnoosin saatuaan, että katsellaan mitä huominen tuo tullessaan, ja murehditaan sitä sitten tarkemmin. Hienosti niin. Meni joo. Meni huomisia aika monta. Tammikuun kymmenennestä syyskuun toiseen.Miltei yhdeksän kuukautta huomisia. Mahtuu aika monta, eikö? Jos mä kerron, että ne kaikki huomiset ja niiden odottelut paukahti päähän yhdellä kertaa kesken tyttöjen vientiä kotiin? Siellä Vantaan päässä, kun tytöt jäi pois autosta. Kävi hulmahdus. Uskotteko? Ette tietenkään, en minäkään. Siis olisi uskonut. Siellä sitten tosiaan istuttaan kolmevarttia autossa bussipysäkillä vedellen happea. Jännästi sitä eleli odotellen, että huominen korjaa pois tämän päivän murheet. Jälkeenpäin ajatellen tulee mieleen, odottiko sitä kuitenkin vain kuolemaa? En murehdi tänään, koska kuolen huomenna? Missään vaiheessa en edes ajatellut kuolevani, mutta en sen enempää ajatellut elävänikään. Elin kuin huomista ei olisi millään tasolla olemassakaan, jos elän huomenna, kerkeen murehtimaan siis myöhemmin, jos taas kuolen huomenna, no silloin ei murehdita mitään, muut murehtii sun puolesta. Elämä on ihmeellistä aikaa. Pitää tapahtua jotain helvetin kamalaa itselle, jotta ymmärtää pienuutensa maailmassa kunnolla. Se mitä sinä teet, vaikuttaa suhteellisen pieneen määrään ihmisiä, mutta aaltovaikutuksella voit saada paljon hyvää aikaiseksi. Paha pysähtyy nopeasti. Näitä ajatellessa päätin aloittaa huomisen tänään. Olen tänään sovittelevampi, kuuntelevampi ja ennenkaikkea pyrin ystävällisempään minään. Aloitin tämän itselleni kaikista vaikeammasta asiasta, eli millainen kuski olen liikenteessä. Lopetin raivoamisen, ja lähinnä naureskelen nykyään vain. Haluan jättää Helmille muistikuvan isästä, joka ei huuda, kiroa ja raivoa liikenteessä. Olen mielestäni onnistunut tässä yllättävän hyvin ja jopa Linda myöntää asian. Tästä kimmokkeena sitten kokonaisuudessaan isompaan muutokseen. Huominen on todellakin täällä tänään. Meistä ketä tahansa voi olla oikeasti huomenna hengetön. Vanha tai nuori. Kukaan meistä ei ole kuolematon. Vieläkään. Liki voi käydä, uskokaa tai älkää. Tehkää tänään se, mitä olitte ajatellut jättää huomiseksi. Siis jos pystytte. Tai vittu. Teette kuitenkin niinkuin haluatte, enkä mä ole mikään perkeleen elämäntapaguru, kenen sanaa kannattaisi kuunnella. Enkä edes halua olla. Rakastakaa toisianne silti, niin mäki teitä. Kaikkia kahdeksaa.
Äijäily ja perseily ylipäätään.
Siinä sitä on sitten aihetta kerrakseen. Olipa kerran rekkakuski nimeltä Jan. Siellä se seikkaili äijäilymaassa ja perseili kerrakseen. Kyllä. Äijäili. Ja siksi, että äijäilin, olen tässä jamassa. Koska äijät ei kato apua kaipaa, jos hiukan vintillä rattaat loksahtelee pisin vittua. "Äijällä nalkkasi fulleri kiinni" Jep, oliko nyt hienosti sanottu, etä nupissa on rattaat menny, kun mies ei osannukkaan käyttää laatikkoaan oikein, vaan rasahtelua on ollut jo vuosia, kun on vaihdettu isompaa silmään. Syöpä oli viimeinen vaihde ylöspäin, ja sitten jätettiinkin käsi roikkumaan kepille. Ihmisen tekemisen ajaksi. Tiiättekö? Samassa ajassa tehdään ihan upouusi ihminen, kun meikällä oli isoin silmässä, eikä kukaan kertonut, ettei kättä saa leputtaa kepillä. Vittu että osaa ärsyttää. Siis oma tyhmyys. Miksi? Niinku vittu miksi? Miksei voi puhua ongelmistaan vapaasti? Sanoa, että hei, mulla on hiukan jäykillä yläkerrassa, asia x ahdistaa, voinko jutella? Perheestä ja ystävistä pitäisi löytää helposti se yksi, jolle purkaa sydän, pää ja perse. Mutta ei. Ei saatanassa. Mä olen mies. Mä ajan vitun isoa autoa työkseni. Vitut tässä mitään nuppinikkaria kaivata, saati ystävää, enhän mä voi sille mennä kertomaan, että tekisi välillä mieli huutaa täysiä ja parkua. Mun pitäs juoda viinaa ja räyhätä. Perkele. MIES. Niin saatana. Mä mikään ämmä ole, ja itke ongelmia, kun kynsilakkakin on väärän väristä saatana. En etsi huulirasvaani. Vitut. Ei rekassa mitään huulirasvoja ole, vetopöydästä otetaan paksua vaseliinia ja sillä pyyhitään huulia, jos rohtuu. Niin saatana. Ja sitten ollaankin tässä. Kuukauden olen selvitellyt, mitä päässäni tapahtuu. Terapiassa käytin psykiatrille kuvailua tuossa, on kuin näkisit kaukaisuudessa todella tumman myrskypilven valuvan suuntaani. Kaikki tämä on ollut vain alkua, siis tämä kuukausi. Kaikki vuosien äijäily ja perseily kostautuu nyt. Lindalle sanoin eilen, kun siis puhuttiin asiasta, että tuota myrskypilveä paljon kuvaavampaa olisikin sittenkin juna, joka kulkee täysiä, ilman jarruja, minä kuskin paikalla, ja seinä näkyy jo edessä. Eikä ole työkaluja tällä hetkellä edes hidastamaan vauhtia, saati pysähtymään. Päässä käy ajatukset pienestä pojasta tähän päivään. Koko ajan. Tilanne on kuin olisi 43892 selaimen välilehteä auki samaan aikaan, sekä lukisit niitä ääneen kaikkia samaan aikaan. Kohinan seasta on vaikea löytää mitään. Ei edes yhtä järkevää ajatusta. Saati kahta. Tätä kirjoittaessa kuulokkeista soi täysillä Metallican Unforgiven, ja se rauhoittaa ajatusta. Musiikin avulla, ja oikeasti metallimusiikin avulla.Sen verran rauhoittaa ajatuksenjuoksua, että ihan niin montaa välilehteä ei huuda samaan aikaan. Pystyy kirjoittamaan tätäkin postausta. Mutta joo, palataan asiaan, eli äijäilyyn ja perseilyyn. Mietin tuossa tuota äijäilyä, ja tulin siihen lopputulokseen, että olisi helvetin hienoa, kun osaisi olla äijä, ilman sitä vitun äijäilyä. Tiedättekö? Ymmärrättekö mun pointin? Voisin porata reiän seinään, ja porata sen jälkeen sängyssä lapsuuden traumat pois. Joo joo, tiedän, äärimmäisiä esimerkkejä, mutta kuitenkin. Ja kaikkihan mun ystävät tietää, etten mä poraa mitään, varsinkaan niitä saatanan reikiä seinään, kun en omista poraakaan. Mutta mietitään hetki kuitenkin. Vähän niinku nainen vois olla nainen, kuitenkin ilman sitä neiteilyä. Olla jumalauta ihan oma ittensä. Ja kirjoilla kun siltä tuntuu, ilman että se liittyy johonkin vitun renkaanvaihtoon. Pikkuhiljaa ymmärrän, että kannan jotain roolia, vaikka olen aina sanonut vihaavani niitä. Kaikkihan sellaista kantaa harteillaan. Enemmän tai vähemmän. Pakostakin. Ihminen on rakennettu niin, ja yhteiskunnat. Utopiaa on ajatella, että voisit kadulla kävellä ilman, että kukaan ei katsoisi juuri sinua kieroon. Kotiin päästyäsi ravistelet roolisi pois, kuin päällystakin. Ehkä. Musta tuntuu, että mä olen jollain tapaa mennyt koko elämäni se päällystakki päällä. Ollut äijä ja äijäilly kun sitä on odotettu. Ja nyt sitten se juna on menossa seinään sen takia. Koskaan en ole pysähtynyt kokonaan miettimään, niin, miettimään mitä? En osaa vastata siihen edes itse. Tällä hetkellä pää on täynnää kysymyksiä, ilman yhtäkään vastausta. Yllätän itseni puhumassa lapsuudestani Lindalle, siitä kuinka olisin halunnut, että äiti, isästä nyt puhumattakaan, olisi edes joskus halannut minua. Siis pientä poikaa, iältään 6-16 vuotta. Ei halannut ei. Syytti siitä, että hän on köyhä, eikä pääse etelään. Niin perkele. Ei jumalauta oikeasti, mulla on niin paljon sanottavaa, kirjoitettavaa, ja ennen kaikkea annettavaa Helmille. Ihan sitä kaikkea, mitä en ole saanut, ja sitä kaikkea mitä ikinä oisin halunnut. Halaus ei maksa mitään. Sanat ovat ilmaisia. Blogialustat on ilmaisia. Kannustaminen on ilmaista. Puhe, ennenkaikkea puhe ja sanat merkitsevät ihmisen elämässä eniten. Mistä sinä tiedät, että joku oikeasti rakastaa sua? No se kertoo sulle sen, sanoin tai koskettamalla. Miksi sitten kun tajuan tämän kaiken tässä, äijäilen edelleen, perseilen edelleen? Taas päästään siihen kysymykseen, ja vastaan samoin. Vitustako mä tiedän. Musta vaan tuntuu, että tarinan rekkakuski Janille ei taida käydä tässä hyvin. Rekkakuskin pitää astua pois mukavuusalueeltaan, ja tulla joksikin muuksi, jos meinaa selvitä hengissä tästä. Äijäilyn ja perseilyn on siis loputtava jollain tapaa. Siinä sitä on työsarkaa. Jotenkin tuntuu, että koko vitun syöpä tässä kuviossa on se helpoin osa. Tosin ilman sitä, en varmasti olisi tässä nyt näine ajatuksineni. Helmin vuoksi pitää osata muuttua. Niin klisee kuin se onkin. Helmi n tehty kuitenkin ajatuksella, että mä, tai me, jompikumpi, elää ainakin sen 20 vuotta vielä. Linda todennäkösemmin kuin minä, mutta kuitenkin.
Loppusanat ja ajatukset syövästä ja sen seurauksista tähän postaukseen.
Kuten huomaatte, asiaa on päässä. Varsinainen tauti on tavallaan selätetty. Kasvain on tuhottu tältä erää. Syöpäsoluja tietenkin on varmasti verenkierrossa, vaikuttaako ne mihinkään, siitä en tiedä. Viruksesta en tiedä, tähän voi vastata joku viisaampi, mutta käsittääkseni se ei ole kuollut. Kahden päivän päästä on korvakirurgin käynti, koska samat kivut, jonka vuoksi siis koko vitun syöpä löydettiin, on tullut takaisin. Nyt siis epäillään taas helmiäiskasvainta korvassa. Sisäkorvassa siis. Korvakirurgi siis tutkii, ja syöpälääkärin kanssa sitten neuvottelevat millanen kuva pään sisältä otetaan. Ehkä nämä kivutkin on sellaisia, jotka vaikuttaa psyykkeeseen jo vahvasti. En tiedä, vittumaista on tosiaan, kun on sellanen olo, että pitäisi tunkea pinsetit syvälle korvaan, napata kiinni ja vetää lujaa. Ei kuulosta terveeltä ei. Vittumainen kipu siis, kun se tavallaan vaatii jotain tehtäväksi. Toistaiseksi olen työntänyt vain sormeani sinne, mutta saa nähdä jossain hulluuskohtauksessani, kun työnnän pinsettejä sinne. Jotenkin pystyn nyt kuvittelemaan tilanteen. Voi jeesus, kaikkea sitä kuvitteleekin, samlla kun kirjoittaa siitä postausta ihmisten luettavaksi. Pakko olla hullu. Pakko. Ihan saatanan pakko. Jollei tämä postaus avaa yhtään, mitä mun mielessä tapahtuu 24/7, niin ei mikään. On sellaista saatanan mielenmaisemaa ja asiasta toiseen hyppimistä. Tervetuloa. Hauskaa riittää. Jaettavaksi kaikille. Sellasia. Muistakaa, jos sairastutte vakavasti, pyytäkää heti apua mielenterveyden vuoksi. Älkää te ajako junaa seinään. Mä ajoin jo kerran, toinen tekee vielä tuloaan. Yritän jollain tapaa kuitenkin estää sen. Sen lupaan Helmille, Lindalle, sekä kaikille ystävilleni ja lukijoilleni, kaikille seitsemälle Lindan lisäksi.
Päivän Helmi tulee nykyaikaisessa muodossa. Saatte linkin videoon. Olkaa hyvä.
https://1drv.ms/v/s!Aruq_Uwu2XBoh5JFKoOQ8ALCAZQW3A
Kommentit