Päivityksiä reunalta.
Taas on mennyt melkein kuukausi, enkä ole saanut kirjoitettua sanaakaan, vaikka monesti on pitänyt. Jotain on hienosti vialla, eikä oikein tiedä mikä, missä, milloin, minne tai edes vittu miksi. Tai no, kai se on se saatanan syöpä, mikä saa/sai kaiken aikaan. Sen diagnosointi, sen sairastaminen, sen hoidot ja niistä hoidoista parantuminen, joka ihan sivulauseena on saatanasta, jollette vielä ole sitä kuulleet. Nyt on reilu viisi kuukautta hoitojen loppumisesta. Hoitojen aikaan syöpälääkärit kertoivat, että sädehoitojen vaikutus nousee vielä kahdesta neljään viikkoon hoitojen loppumisen jälkeen. Tietenkin se on yksilöllistä sekin. Saatana. Voiko sanaa vihata niin paljon, että haluaa sen palavan helvetin tulissa? Ihan varma en ole, mutta joka kerta kun joku lääkäri mulle sen sanoi/sanoo tänä vuonna liittyen hoitojen vaikutukseen, vasteeseen ja niistä parantumiseen, mun tekisi mieli ampua itseni ja joku muu sen jälkeen. Vitun yksilöllistä joo. Kai jokainen nyt on yksilö joo, mutta jotkut vitun suuntaviivat vois antaa, kun potilas kysyy, eikä vastata yliolkaisesti "se on kovin yksilöllistä". Mutta palataan taas johonkin viisaampaan aiheeseen, kuten siihen, että nyt on alkanut ahdistaa sitten taas "vanhat" asiat. Kyllä. Luit juuri oikein. En tiedä, enkä oikein muista, enkä jaksa kahlata läpi vanhoja tekstejä, mutta syöpähän löytyi 1,5 vuoden lääkärissä ramppaamisen jälkeen. "Onneksi" imusolmukkeet turposi kaulalla, ja joku alkoi ottaa vakavasti mun "mysteeriset" kivut korvassa. Siis siinä korvassa, mitä on operoitu pariin otteeseen, josta on löytynyt kasvain aikanaan jne. Jokainen varmaan arvaa tässä vaiheessa, mitä seuraavaksi kerrotaan. Eikö? No koita edes? Jookosta? Jep, ne ihan samanlaiset kivut, joista valitin korvalääkärilleni sen 1,5 vuotta on palautuneet. Nyt viikon verran. Viimeyö meni pääasiassa valvoessa. Huomenna aamulla sitten onkin Rekolalla aika. Eli siis lääkärillä, jolle piti mennä kontrolliin, ensimmäiseen sellaiseen, marraskuun lopussa. Mun oma lääkäri siis loppupeleissä. Piitulainen tuuraili keväällä, tai siis alkuvuodesta Rekolaa. Ja oikeasti nyt pelottaa. Tiedättekö sellaisen aikuisen ihmisen rationaalisen pelon? Tiedät, että sille pelolle on selvä syy. Tiedät, että se on mahdollista. Pelkäät, että se on mahdollista. Keräät voimia pelkoa vastaan, mietit jotain helvetin fiksua, mutta ei. Ei vaan pysty pakenemaan. Vähän niinkuin pimeän pelko. Tiedät, ettei siinä ole mitään oikeasti mikä uhkaisi, mutta silti pelkäät sitä? Ja helvetissä, onhan sitä pelättävää. Jotta 86% on elossa viiden vuoden jälkeen, on 14% kuoltava ennen sitä. Muuten ei tuu täyteen sata. Vaikka kuinka irvistelisi. Saatana.
Luin tänään juuri jonkun ihmisen blogia, joka oli saanut kuulla sen lopullisen tuomion. Syöpä rintasellainen, ja levinnyt. Maksimissaan kaksi vuotta aikaa. Laittaa pelon muuten mukavasti perspektiiviin eikö? Eikä siitä mun keväästä nyt niin kauaa ole vielä, etteikö olisi vahvana kaikki paska kuitenkin mielessä. 130 kilon miehestä sipaistiin pois 45 kiloa, josta 40 jäi jonnekkin näköjään vakituisempaan asumaan. Nyt 89-kiloisesta sitten pitäisi alkaa sipaisemaan jotain pois vai? Otetaanko toinen 45? Tai 40 edes. Mitä vittua jää jäljelle? Kanssasairastajan sanoin viimekeväältä osastolta, miehellä oli kuulemma maksimissaan kuukausi jäljellä, tokaisi peilikuvalleen mennessään tippapullotelineittensä sun muiden kanssa vessaan, että "Vittu kun minäkin näytän joltain helvetin syöpäpotilaalta!" Rauha hänen sielulleen, elettiin tuolloin huhtikuuta. Onko siinä mun tulevaisuus? Alle 50-kiloinen "mies", joka taapertaa elämänsä viimeisiä päiviä katkeruudessaan? Vai pelkäänkö turhaan? Näytänkö, ja ennekaikkea kuulostanko, ihan saatanan naurettavalta tässä kohtaa? Saako pelätä? Saako aikuinen mies pelätä? Ja vittu kun en oikeasti pelkää edes sitä kuolemaa vieläkään. Mä pelkään, että minun ja vaimoni kera tyttäremme, pitää kahlata se saatanan suo taas läpi uudestaan. Ei jumalauta oikeasti. Olisiko tässä kohtaa se lopullinen tuomio armollisempi? Vittu kun on taas hienoa ajatuksenjuoksua. Kiinnostuneiden lukijoiden määrä nousee kohisten, kun kukaan ei saa kiinni missä mennään, ei edes kirjoittaja itse. Mutta kuitenkin, kuolema osaa olla myöskin armollinen. Monessakin mielessä. Jos ajatellaan kirjoittajaa, loppuisi tämä tuskissaan vääntely koiven kanssa. Loppuisi siis pelleily pään sisällä onko sitä saatanan syöpää vai ei. Loppuisi jatkuva ihmettely, miksi kirjoittajan vintillä tulee läpi helvetin lujaa. Se ei olisi armollinen ryhmälle ihmisiä, jotka jäisi jälkeen. Lähinnä perhe, sukulaiset ja ehkä todella läheiset ystävät. Muut kyllä unohtaa aika nopeastikkin, niinkuin me kaikki tiedämme. Jokaisella on joku kaveri, joka on kuollut syystä x jossain vaiheessa meidän elämäämme. Hetken tyrmistyksen jälkeen palaamme aika nopeasti Lidlin ostoskäytävälle ihmettelemään, mitäs helvettiä sitä taas ensiviikon söisi, eikä ajatuskaan käy kuolemassa. Näinhän se menee, ja niin sen kuuluu mennäkkin. Miksi ihmeessä kaikkia pitäisi surra vuosia? Sukulaiset ymmärrän. Todella läheiset ystävät ymmärrän. Muita en. Vielä vähemmän sellaisia kollektiivisia itkuja, kun joku/jotkut kuolee onnettomuudessa tai vaikkapa terroristi-iskussa. Maailmassa on yli 7 miljardia ihmistä. Sä tunnet niistä oikeasti sata. Joo joo, on sulla 700 "kaveria" facessa, ja 1200 seuraajaa Twitterissä. Mutta sä tunne oikeasti sata. Maksimissaan. Loput on tuttuja. Joku niiden ulkopuolelta kun kuolee, niin sä ajattelet seuraavaa ateriaa kymmenen minuutin päästä helposti. Ehkä huokaat, että onneksi se et ollut sä. Sekin on ihan vitun tyhmää. Mistä vitusta sä edes tietäsit ollees sä? Et mistään. Sä kasvat matoja jo parin päivän päästä, ellei sua polteta, tai pidetä kylmiössä. Piste. Keskustellaanko kuolemasta lisää? Ei. Kaikesta huolimatta, se näköjään sittenkin, vittu, pelottaa. Tai no, ei se kuoleminen, vaan sen hiipiminen. Kerralla kunnolla, eikä mitään saatanan hiplaamista sanoisi nainen. Ja mieskin. Ihan sama. Vituttaa. Ja pelottaa. Että sellainen lukuhetki ja sen jälkeinen. Huomenna lääkäriin aamulla, ja sitten IKEAn koottavien huonekalujen kimppuun. Siinä tulee ihan toisenlaiset pelot sitten esiin.
Juteltiin muuten vaimon kanssa sellasia, että jos se kuolema tulisi vaikka ensiyönä, ei sais rakkaimpiensa kanssa olla kauheasti mitään keskeneräisiä asioita roikkumassa. Lasketaanko ne IKEAn huonekalut sellaisiksi? Että siis, hienoa ajatuksenkulku, jos mä niinku kuolisin ensiyönä, niin mulle jäisi tänne sänky, ja sen pääty kasaamatta. Niin onko ne niitä keskeneräisiä asioita, vaikka en ole edes kerennyt aloittamaan niiden kasaamista? Ja jos kuolenkin kesken kasaamisen sydänkohtaukseen, niin onko se mun syy ja lähdinkö liian hätäiseen? Oikeasti, kaikkea minäkin mietin. Ja näitä miltei jopa puolivakavissani. Toinen kevyt aihe oli viimeviikolla sellainen, että jos olisi mahdollista joskus saada datana ulos ihmisen ajatukset, niin haluaisitko lukea jostain vaimosi/miehesi ajatukset puhtaaksi kirjoitettuna? Samalla kun ajateltiin tätä, mietittiin mistä kielet ovat syntyneet, ja miten ne on alunperin muutettu kirjoitettuun muotoon? Esimerkkinä siis kaikki muut kielet suomea lukuunottamatta, koska se lausutaan samoin, kuin kirjoitetaan. Siinä sitä on muuten Helmille kuunneltavaa, kun vaimon kanssa vaihdellaan ajatuksia. Ja mielipiteitä. Kevyet on aiheet. Kuten mullatkin. Vittu.
Ja pakko muuten loppuun kommentoida, vaikka ketään ei kiinnosta tiedän senkin, mutta Herra Räikkönen. Voi jeesusperkele. Fanitukseni kohde tekee vieläkin urastaan pidemmän. Ja niille, jotka vinkuu sen menevän ajamaan jotain "vitun hidasta Sauberia", niin se Sauber on kuitenkin formula ykkönen. Se on helposti silti 15-20 sekkaa kierroksella nopeampi, kuin mikään muu kilpa-autoluokka. Ja joo joo, indysitä ja indytätä. Tavaanko teille, ne on hitaita formuloihin verrattuna. Se sana on hid-as. Tavattuna. Äijä on ensikuussa 39-vuotias. Ajoi muuten Monzassa nopeimman evö ajetun kierroksen keskituntinopeudeltaan. Aika oli aika helppo muistaa, 1.19.119 -85 Rosberg, se vanhempi, ei tää nuorempi neiti, ajoi vanhassa Silverstonessa ekan keskituntinopeudeltaan yli 250km/h kierroksen. Sitten ajoi Montoya 2004 Monzassa, ja nyt Räikkönen. Kokeilkaa Ladojenne kanssa perässä. Huima mies, eikä uutta Suomalaista ole näköpiirissä, joka pystyisi edes mestaruuteen, saati Räikkösen saavutuksiin. Häkkisen tuplasta puhumattakaan. Laittakaa poikanne ajamaan ja sijoittakaa omaisuutenne. Yksi miljoonasta voi voittaa. Vähän niinku lotossa. Yhtä todennäköstä. Kaikki kunnia jokaiselle ykkösiin päässeelle Suomalaiselle.
Noniin, tulihan sitä tekstiä, kun vaan oli yrittämättä. Paskaahan on, mutta sellaista se on elämä välillä.
Laitetaas päivän Helmin lisäksi päivän äijä. Kummankin päivitys on poikaa, eikö. Olkaa hyvä.
Niinkuin näkyy, Helmi nousee hienosti ylös jo, vaikka ikää on nyt sen 8,5 kuukautta. Huoh.
Ja niinkuin kuvasta näkyy, mulla on pakottava tarve ottaa hississä selfieitä. Kestäkää, tämä on nyt kolme päivää vanha otos. Terveemmän näkönen kyllä, kuin kevväämmällä.
Luin tänään juuri jonkun ihmisen blogia, joka oli saanut kuulla sen lopullisen tuomion. Syöpä rintasellainen, ja levinnyt. Maksimissaan kaksi vuotta aikaa. Laittaa pelon muuten mukavasti perspektiiviin eikö? Eikä siitä mun keväästä nyt niin kauaa ole vielä, etteikö olisi vahvana kaikki paska kuitenkin mielessä. 130 kilon miehestä sipaistiin pois 45 kiloa, josta 40 jäi jonnekkin näköjään vakituisempaan asumaan. Nyt 89-kiloisesta sitten pitäisi alkaa sipaisemaan jotain pois vai? Otetaanko toinen 45? Tai 40 edes. Mitä vittua jää jäljelle? Kanssasairastajan sanoin viimekeväältä osastolta, miehellä oli kuulemma maksimissaan kuukausi jäljellä, tokaisi peilikuvalleen mennessään tippapullotelineittensä sun muiden kanssa vessaan, että "Vittu kun minäkin näytän joltain helvetin syöpäpotilaalta!" Rauha hänen sielulleen, elettiin tuolloin huhtikuuta. Onko siinä mun tulevaisuus? Alle 50-kiloinen "mies", joka taapertaa elämänsä viimeisiä päiviä katkeruudessaan? Vai pelkäänkö turhaan? Näytänkö, ja ennekaikkea kuulostanko, ihan saatanan naurettavalta tässä kohtaa? Saako pelätä? Saako aikuinen mies pelätä? Ja vittu kun en oikeasti pelkää edes sitä kuolemaa vieläkään. Mä pelkään, että minun ja vaimoni kera tyttäremme, pitää kahlata se saatanan suo taas läpi uudestaan. Ei jumalauta oikeasti. Olisiko tässä kohtaa se lopullinen tuomio armollisempi? Vittu kun on taas hienoa ajatuksenjuoksua. Kiinnostuneiden lukijoiden määrä nousee kohisten, kun kukaan ei saa kiinni missä mennään, ei edes kirjoittaja itse. Mutta kuitenkin, kuolema osaa olla myöskin armollinen. Monessakin mielessä. Jos ajatellaan kirjoittajaa, loppuisi tämä tuskissaan vääntely koiven kanssa. Loppuisi siis pelleily pään sisällä onko sitä saatanan syöpää vai ei. Loppuisi jatkuva ihmettely, miksi kirjoittajan vintillä tulee läpi helvetin lujaa. Se ei olisi armollinen ryhmälle ihmisiä, jotka jäisi jälkeen. Lähinnä perhe, sukulaiset ja ehkä todella läheiset ystävät. Muut kyllä unohtaa aika nopeastikkin, niinkuin me kaikki tiedämme. Jokaisella on joku kaveri, joka on kuollut syystä x jossain vaiheessa meidän elämäämme. Hetken tyrmistyksen jälkeen palaamme aika nopeasti Lidlin ostoskäytävälle ihmettelemään, mitäs helvettiä sitä taas ensiviikon söisi, eikä ajatuskaan käy kuolemassa. Näinhän se menee, ja niin sen kuuluu mennäkkin. Miksi ihmeessä kaikkia pitäisi surra vuosia? Sukulaiset ymmärrän. Todella läheiset ystävät ymmärrän. Muita en. Vielä vähemmän sellaisia kollektiivisia itkuja, kun joku/jotkut kuolee onnettomuudessa tai vaikkapa terroristi-iskussa. Maailmassa on yli 7 miljardia ihmistä. Sä tunnet niistä oikeasti sata. Joo joo, on sulla 700 "kaveria" facessa, ja 1200 seuraajaa Twitterissä. Mutta sä tunne oikeasti sata. Maksimissaan. Loput on tuttuja. Joku niiden ulkopuolelta kun kuolee, niin sä ajattelet seuraavaa ateriaa kymmenen minuutin päästä helposti. Ehkä huokaat, että onneksi se et ollut sä. Sekin on ihan vitun tyhmää. Mistä vitusta sä edes tietäsit ollees sä? Et mistään. Sä kasvat matoja jo parin päivän päästä, ellei sua polteta, tai pidetä kylmiössä. Piste. Keskustellaanko kuolemasta lisää? Ei. Kaikesta huolimatta, se näköjään sittenkin, vittu, pelottaa. Tai no, ei se kuoleminen, vaan sen hiipiminen. Kerralla kunnolla, eikä mitään saatanan hiplaamista sanoisi nainen. Ja mieskin. Ihan sama. Vituttaa. Ja pelottaa. Että sellainen lukuhetki ja sen jälkeinen. Huomenna lääkäriin aamulla, ja sitten IKEAn koottavien huonekalujen kimppuun. Siinä tulee ihan toisenlaiset pelot sitten esiin.
Juteltiin muuten vaimon kanssa sellasia, että jos se kuolema tulisi vaikka ensiyönä, ei sais rakkaimpiensa kanssa olla kauheasti mitään keskeneräisiä asioita roikkumassa. Lasketaanko ne IKEAn huonekalut sellaisiksi? Että siis, hienoa ajatuksenkulku, jos mä niinku kuolisin ensiyönä, niin mulle jäisi tänne sänky, ja sen pääty kasaamatta. Niin onko ne niitä keskeneräisiä asioita, vaikka en ole edes kerennyt aloittamaan niiden kasaamista? Ja jos kuolenkin kesken kasaamisen sydänkohtaukseen, niin onko se mun syy ja lähdinkö liian hätäiseen? Oikeasti, kaikkea minäkin mietin. Ja näitä miltei jopa puolivakavissani. Toinen kevyt aihe oli viimeviikolla sellainen, että jos olisi mahdollista joskus saada datana ulos ihmisen ajatukset, niin haluaisitko lukea jostain vaimosi/miehesi ajatukset puhtaaksi kirjoitettuna? Samalla kun ajateltiin tätä, mietittiin mistä kielet ovat syntyneet, ja miten ne on alunperin muutettu kirjoitettuun muotoon? Esimerkkinä siis kaikki muut kielet suomea lukuunottamatta, koska se lausutaan samoin, kuin kirjoitetaan. Siinä sitä on muuten Helmille kuunneltavaa, kun vaimon kanssa vaihdellaan ajatuksia. Ja mielipiteitä. Kevyet on aiheet. Kuten mullatkin. Vittu.
Ja pakko muuten loppuun kommentoida, vaikka ketään ei kiinnosta tiedän senkin, mutta Herra Räikkönen. Voi jeesusperkele. Fanitukseni kohde tekee vieläkin urastaan pidemmän. Ja niille, jotka vinkuu sen menevän ajamaan jotain "vitun hidasta Sauberia", niin se Sauber on kuitenkin formula ykkönen. Se on helposti silti 15-20 sekkaa kierroksella nopeampi, kuin mikään muu kilpa-autoluokka. Ja joo joo, indysitä ja indytätä. Tavaanko teille, ne on hitaita formuloihin verrattuna. Se sana on hid-as. Tavattuna. Äijä on ensikuussa 39-vuotias. Ajoi muuten Monzassa nopeimman evö ajetun kierroksen keskituntinopeudeltaan. Aika oli aika helppo muistaa, 1.19.119 -85 Rosberg, se vanhempi, ei tää nuorempi neiti, ajoi vanhassa Silverstonessa ekan keskituntinopeudeltaan yli 250km/h kierroksen. Sitten ajoi Montoya 2004 Monzassa, ja nyt Räikkönen. Kokeilkaa Ladojenne kanssa perässä. Huima mies, eikä uutta Suomalaista ole näköpiirissä, joka pystyisi edes mestaruuteen, saati Räikkösen saavutuksiin. Häkkisen tuplasta puhumattakaan. Laittakaa poikanne ajamaan ja sijoittakaa omaisuutenne. Yksi miljoonasta voi voittaa. Vähän niinku lotossa. Yhtä todennäköstä. Kaikki kunnia jokaiselle ykkösiin päässeelle Suomalaiselle.
Noniin, tulihan sitä tekstiä, kun vaan oli yrittämättä. Paskaahan on, mutta sellaista se on elämä välillä.
Laitetaas päivän Helmin lisäksi päivän äijä. Kummankin päivitys on poikaa, eikö. Olkaa hyvä.
Niinkuin näkyy, Helmi nousee hienosti ylös jo, vaikka ikää on nyt sen 8,5 kuukautta. Huoh.
Ja niinkuin kuvasta näkyy, mulla on pakottava tarve ottaa hississä selfieitä. Kestäkää, tämä on nyt kolme päivää vanha otos. Terveemmän näkönen kyllä, kuin kevväämmällä.
Kommentit