Koitetaas lisätä vauhtia, jos onnistuu. Veikkauksia asiasta?
Noniin, otsikko kertonee oleellisimman, eli paljon ollisi asiaa, mitä purkaa "paperille", mutta saako sen jäsenneltyä sitten järkeväksi, ni on taas toinen juttu. Mutta kokeillaas. Kerrankin näin.
Edellinen päivitys oli kolmessakin osassa kirjoitettu, ja siitä huomaa sen. Jokaisen ajatuskatkon, jokaisen tauon. EI pysy pää perässä. Kirjoittamisessa on näköjään, ainakin meikällä, sellanen juttu, että pitää yrittää tuottaa se teksi välittömästi kokonaisuutena tänne, tai sitten se jää vajaaksi. Vähän niinkuin jännärinovellissa yhtäkkiä keskenkaiken hovimestari vain häviää, vaikka olit 40 sivua sitten päättänyt mielessäsi hänet syylliseksi. Ja mihin hävisi? Kuin pieruna Saharaan? Savuna ilmaan? Ei, ei edes tahraksi paperille, vaan mun pään sisään sijoitettuun datavarastoon tuli joku ongelma, bitti meni vinoon ja sitä "hovimestaria", eli mun ajatusta, ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Paitsi se, mitä olen juuri kuvaillut blogiin sanatolkulla. Ja sitten kävin kaupassa välissä. Ja se oli siinä. Tapoinko siis juuri jännärinovellin mahdollisen syyllisen? Nyt pitää etsiä sitten uusi roisto kirjan sivuilta. Ja tätä on mun päivittäinen elämä. Hovimestareiden katoamista savuna ilmaan, riippumatta siitä, onko niistä kirjoitettu sanaakaan ennen ensiesiintymistä tahi ei. Yhdellä tavalla helvetin ärsyttävää, ja ahdistavaa, että voi unohtaa niinkin idioottimaisia ja yksinkertaisia asioita, ja taas tavallaan lohdullista, että pieniä yksinkertaisia asioita vaan katoaa, eikä niistä tule pidettyä huolta tai stressiä yhtään. Ja nyt vinkki vitonen kaikille, ei niistä pitäisikään, oli sitten toipumassa syövästä ja sen hoidoista, tai ihan vaan normaalia elämää viettävä. Meikä ei vaan pysty ihan kaikkeen, joten unohtaminen on helvetin hyvä "työkalu" pakissa, joka vie edes hiukan pahinta märehtimistä.
Edellisessä kirjoituksessa kävin läpi asioita, jotka voi jäädä keskeneräisiksi, jos nyt sattuu yöllä yhtäkkiä potkaisemaan tyhjää. Mainitsin Ikean sängyn ja sen kokoamisen. Mä voitin sen. Siis sen sängyn. Sain kasattua sen eilen kokonaisuudessaan, vaikka pari lääkärikäyntiä yrittikin sekoittaa aikataulua. Illalla kahdeksalta sänky oli valmis, siis nukkumavalmis, kaikenlaista tuunaamista lamppujen, latureiden ja jatkojohtojen kanssa vielä, mutta ne ei vaikuta nukkumiseen. Vaimo oli iloinen. Ei jäänyt selviteltävää sen osalta kuoleman jälkeiseen aikaan. Perkele. Mutta joo, Hannalle terveisiä, paljon on kuolemaa tullut mietittyä, ja kyllä, pidän sitä jopa normaalina tässä kohtaa, mutta ei kerrota kellekkään. Saatan muuten kuulostaa hullulta tai jotain, eikä ihan kaikkea voi julkisesti tunnustaa. Kai? Aivan sama. Tällä hetkellä mulle on tärkeysjärjestys se, että ensteks tärkeintä on Helmin hyvinvointi. Se on prioriteetti yksi. Sitten tulee vaimo, prioriteettina kolme. Ja viimeisenä tulee meikä, prioriteettina kuusi. Ja kyllä, olette aivan oikeassa siellä ruudun toisella puolen, mä en osaa laskea enää edes kolmeen. Ei sittenkään, nämä on vaan mun päänsisäsiä järjestyksiä. Helmi menee vaan niin korkealle edelle, että en pysy ajattelemaan kenenkään, tai minkään, tulevan kakkosena suoraan. Joten siksi vaimo on kolmonen. Ei, älkää nyt lukeko, että vaimolla on kolmonen. Pervot ja juopot. Ja vaimon jälkeen sitten tulee jossain meikä, siinä vaiheessa kun varmasti kaksi edellistä on henkisesti ja fyysisesti kunnossa. Joo joo, tiedän. Varsinkin Sanna, jos luet tätä, sun ääni halkoo mun päätä just. Mä tiedän, että pitäisi keskittyä paremmin itseeni, mutta näin se menee. MUTTA! Helmi ja vaimo on kunnossa, joten mä tällä hetkellä pystyn keskittymään omaan paranemiseeni aika hyvin. Että huoli pois. Paljon on taas tapahtunut ja muuttunut, mitä tänne ei ole tullu kirjoitettua, mutta on kuitenkin. Syyskuussa takapakkia, nyt lokakuussa hiukan paremmin, ainakin tämän kolme päivää. Päivä kerrallaan kuitenkin mennään monessa suhteessa.
Myöskin sellainen asia on tässä ollut paljon mielessä, että aloitin kirjoittamaan tätä blogia aikanaan sairauden ja Helmin takia. Halusin Helmille jonkun konkreettisen muiston isästään, jollei muuten niin kirjoituksien kautta. Avata hiukan hänelle sitä, millainen ihminen olen tai olen ollut, jos se viikatemies tulisikin parturoimaan. Vanhempi tyttäreni on jo sen ikäinen, aikuinen ja omakin lapsi, että hänellä on varmasti muisto/muistot meikästä huonooine ja hyvine puolineni. Helmi on tätä kirjoittaessa kymmenen päivää vajaa yhdeksän kuukautta, joten muistot ja side on vielä todella hataria, jos sellaisia on olemassakaan. Siis lähinnä sellaisia, että voisi muistaa edes lapsena saati aikuisena. Itsellä ensimmäinen ja ainoa muisto pappasta, isänisästä, on alta kolmevuotiaana ja sekin kovin hatara. Tätä ennen muistot on varmaan enemmän tuntemuksia, hyvää tai pahaa, jonkun ihmisen läsnäolosta. Ja siitä sitten se lähti, ja valitettavasti Helmi on hiukan jäänyt tässä romaanissa sivuhahmoksi, päähahmon jaaritellessa itsestään. Mutta näinhän se oikeassakin elämässä menee mun kohdalla. Minähän se jaaritan, ja muut kuuntelee. Jos kuuntelee. Ellen ole ängennyt jonkun kotiin kahville, mistä ei oikein tahdo päästä pakoon, ellei aja vierastaan pihalle. Eikä ne silloinkaan lähde tarpeeksi nopeasti, vaikka huutaisit pää punasena, uskokaa mua, kokemusta löytyy, enkä ole ylpeä siitä. Mutta joo, näin kirjoittaen Helmille jää se oikea kuva isästään näiden kirjoitusten välityksellä. Ihminen, joka jaksaa jaaritella itsestään, sairauksistaan, elämästään ja oikeastaan mistä tahansa. Vaikka siitä, että miksi joku helvetissä ostaa neliovisen Porschen? Jaksan edelleen, kaikesta huolimatta, ihmetellä ja kysellä kaikenlaisia, jopa niitä tyhmiä kysymyksiä, mitkä ei edes kuulu tavallaan mulle. Mä olen samalla helvetin utelias ihminen, ja ehkä siksi mietin kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Muuten se en olisi minä. Helmin isänä on hieno seurata pienen ihmisen kasvua ja kehittymistä. Me huomataan Lindan kanssa jatkuvasti Helmissä molempien, niin hyviä, kuin huonojakin puolia. Ja jotenkin nyt ei oikein ymmärrä, miten sitä "pärjäsikään" ennen Helmiä. Hyvin tietysti, mutta nyt vielä paremmin. Mä olin ihan kakara, kun tulin ekaa kertaa isäksi, ja epäonnistuin monessakin asiassa, ja jotka vaikuttaa mun ja lapsen väleihin varmaan mun kuolemaan asti. Mä olen pahoillani elämästäni vain siitä asiasta, että en osannut silloin olla sellainen isä, kuin olisi pitänyt. Mutta haluan myöskin kertoa, että Helmi ei ole yhtään rakkaampi kuin Maria, vaikka tässä nyt paasaankin toisesta enemmän. Nyt vanhempana sitä jotenkin huomaa ihan erilaisia asioita, joihin pitää puuttua ja tehdä lapsen kanssa. Olen myöskin oppinut helvetisti ystäviltäni, miten lasten kanssa ollaan ja touhutaan. Pieniä juttuja jokapuolelta. Tai edes koitan tällä kertaa olla hitusen parempi. Vuodet näyttää miten käy. Tai se kuolema korjaa ennen. Jännä nähdä kumpi!
Tällä kertaa edellisestä postauksesta on niin vähän aikaa, etten nyt laittele päivän Helmiä. Enkä mietelauseita. Vieläkään.
Jan
Edellinen päivitys oli kolmessakin osassa kirjoitettu, ja siitä huomaa sen. Jokaisen ajatuskatkon, jokaisen tauon. EI pysy pää perässä. Kirjoittamisessa on näköjään, ainakin meikällä, sellanen juttu, että pitää yrittää tuottaa se teksi välittömästi kokonaisuutena tänne, tai sitten se jää vajaaksi. Vähän niinkuin jännärinovellissa yhtäkkiä keskenkaiken hovimestari vain häviää, vaikka olit 40 sivua sitten päättänyt mielessäsi hänet syylliseksi. Ja mihin hävisi? Kuin pieruna Saharaan? Savuna ilmaan? Ei, ei edes tahraksi paperille, vaan mun pään sisään sijoitettuun datavarastoon tuli joku ongelma, bitti meni vinoon ja sitä "hovimestaria", eli mun ajatusta, ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Paitsi se, mitä olen juuri kuvaillut blogiin sanatolkulla. Ja sitten kävin kaupassa välissä. Ja se oli siinä. Tapoinko siis juuri jännärinovellin mahdollisen syyllisen? Nyt pitää etsiä sitten uusi roisto kirjan sivuilta. Ja tätä on mun päivittäinen elämä. Hovimestareiden katoamista savuna ilmaan, riippumatta siitä, onko niistä kirjoitettu sanaakaan ennen ensiesiintymistä tahi ei. Yhdellä tavalla helvetin ärsyttävää, ja ahdistavaa, että voi unohtaa niinkin idioottimaisia ja yksinkertaisia asioita, ja taas tavallaan lohdullista, että pieniä yksinkertaisia asioita vaan katoaa, eikä niistä tule pidettyä huolta tai stressiä yhtään. Ja nyt vinkki vitonen kaikille, ei niistä pitäisikään, oli sitten toipumassa syövästä ja sen hoidoista, tai ihan vaan normaalia elämää viettävä. Meikä ei vaan pysty ihan kaikkeen, joten unohtaminen on helvetin hyvä "työkalu" pakissa, joka vie edes hiukan pahinta märehtimistä.
Edellisessä kirjoituksessa kävin läpi asioita, jotka voi jäädä keskeneräisiksi, jos nyt sattuu yöllä yhtäkkiä potkaisemaan tyhjää. Mainitsin Ikean sängyn ja sen kokoamisen. Mä voitin sen. Siis sen sängyn. Sain kasattua sen eilen kokonaisuudessaan, vaikka pari lääkärikäyntiä yrittikin sekoittaa aikataulua. Illalla kahdeksalta sänky oli valmis, siis nukkumavalmis, kaikenlaista tuunaamista lamppujen, latureiden ja jatkojohtojen kanssa vielä, mutta ne ei vaikuta nukkumiseen. Vaimo oli iloinen. Ei jäänyt selviteltävää sen osalta kuoleman jälkeiseen aikaan. Perkele. Mutta joo, Hannalle terveisiä, paljon on kuolemaa tullut mietittyä, ja kyllä, pidän sitä jopa normaalina tässä kohtaa, mutta ei kerrota kellekkään. Saatan muuten kuulostaa hullulta tai jotain, eikä ihan kaikkea voi julkisesti tunnustaa. Kai? Aivan sama. Tällä hetkellä mulle on tärkeysjärjestys se, että ensteks tärkeintä on Helmin hyvinvointi. Se on prioriteetti yksi. Sitten tulee vaimo, prioriteettina kolme. Ja viimeisenä tulee meikä, prioriteettina kuusi. Ja kyllä, olette aivan oikeassa siellä ruudun toisella puolen, mä en osaa laskea enää edes kolmeen. Ei sittenkään, nämä on vaan mun päänsisäsiä järjestyksiä. Helmi menee vaan niin korkealle edelle, että en pysy ajattelemaan kenenkään, tai minkään, tulevan kakkosena suoraan. Joten siksi vaimo on kolmonen. Ei, älkää nyt lukeko, että vaimolla on kolmonen. Pervot ja juopot. Ja vaimon jälkeen sitten tulee jossain meikä, siinä vaiheessa kun varmasti kaksi edellistä on henkisesti ja fyysisesti kunnossa. Joo joo, tiedän. Varsinkin Sanna, jos luet tätä, sun ääni halkoo mun päätä just. Mä tiedän, että pitäisi keskittyä paremmin itseeni, mutta näin se menee. MUTTA! Helmi ja vaimo on kunnossa, joten mä tällä hetkellä pystyn keskittymään omaan paranemiseeni aika hyvin. Että huoli pois. Paljon on taas tapahtunut ja muuttunut, mitä tänne ei ole tullu kirjoitettua, mutta on kuitenkin. Syyskuussa takapakkia, nyt lokakuussa hiukan paremmin, ainakin tämän kolme päivää. Päivä kerrallaan kuitenkin mennään monessa suhteessa.
Myöskin sellainen asia on tässä ollut paljon mielessä, että aloitin kirjoittamaan tätä blogia aikanaan sairauden ja Helmin takia. Halusin Helmille jonkun konkreettisen muiston isästään, jollei muuten niin kirjoituksien kautta. Avata hiukan hänelle sitä, millainen ihminen olen tai olen ollut, jos se viikatemies tulisikin parturoimaan. Vanhempi tyttäreni on jo sen ikäinen, aikuinen ja omakin lapsi, että hänellä on varmasti muisto/muistot meikästä huonooine ja hyvine puolineni. Helmi on tätä kirjoittaessa kymmenen päivää vajaa yhdeksän kuukautta, joten muistot ja side on vielä todella hataria, jos sellaisia on olemassakaan. Siis lähinnä sellaisia, että voisi muistaa edes lapsena saati aikuisena. Itsellä ensimmäinen ja ainoa muisto pappasta, isänisästä, on alta kolmevuotiaana ja sekin kovin hatara. Tätä ennen muistot on varmaan enemmän tuntemuksia, hyvää tai pahaa, jonkun ihmisen läsnäolosta. Ja siitä sitten se lähti, ja valitettavasti Helmi on hiukan jäänyt tässä romaanissa sivuhahmoksi, päähahmon jaaritellessa itsestään. Mutta näinhän se oikeassakin elämässä menee mun kohdalla. Minähän se jaaritan, ja muut kuuntelee. Jos kuuntelee. Ellen ole ängennyt jonkun kotiin kahville, mistä ei oikein tahdo päästä pakoon, ellei aja vierastaan pihalle. Eikä ne silloinkaan lähde tarpeeksi nopeasti, vaikka huutaisit pää punasena, uskokaa mua, kokemusta löytyy, enkä ole ylpeä siitä. Mutta joo, näin kirjoittaen Helmille jää se oikea kuva isästään näiden kirjoitusten välityksellä. Ihminen, joka jaksaa jaaritella itsestään, sairauksistaan, elämästään ja oikeastaan mistä tahansa. Vaikka siitä, että miksi joku helvetissä ostaa neliovisen Porschen? Jaksan edelleen, kaikesta huolimatta, ihmetellä ja kysellä kaikenlaisia, jopa niitä tyhmiä kysymyksiä, mitkä ei edes kuulu tavallaan mulle. Mä olen samalla helvetin utelias ihminen, ja ehkä siksi mietin kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Muuten se en olisi minä. Helmin isänä on hieno seurata pienen ihmisen kasvua ja kehittymistä. Me huomataan Lindan kanssa jatkuvasti Helmissä molempien, niin hyviä, kuin huonojakin puolia. Ja jotenkin nyt ei oikein ymmärrä, miten sitä "pärjäsikään" ennen Helmiä. Hyvin tietysti, mutta nyt vielä paremmin. Mä olin ihan kakara, kun tulin ekaa kertaa isäksi, ja epäonnistuin monessakin asiassa, ja jotka vaikuttaa mun ja lapsen väleihin varmaan mun kuolemaan asti. Mä olen pahoillani elämästäni vain siitä asiasta, että en osannut silloin olla sellainen isä, kuin olisi pitänyt. Mutta haluan myöskin kertoa, että Helmi ei ole yhtään rakkaampi kuin Maria, vaikka tässä nyt paasaankin toisesta enemmän. Nyt vanhempana sitä jotenkin huomaa ihan erilaisia asioita, joihin pitää puuttua ja tehdä lapsen kanssa. Olen myöskin oppinut helvetisti ystäviltäni, miten lasten kanssa ollaan ja touhutaan. Pieniä juttuja jokapuolelta. Tai edes koitan tällä kertaa olla hitusen parempi. Vuodet näyttää miten käy. Tai se kuolema korjaa ennen. Jännä nähdä kumpi!
Tällä kertaa edellisestä postauksesta on niin vähän aikaa, etten nyt laittele päivän Helmiä. Enkä mietelauseita. Vieläkään.
Jan
Kommentit