Ahdistuksen nousu ja (toivottavasti) tuho!

Mielen vuoristorata. Hajautettu ajatusmalli. Lohkoketju. Nyyttikuormapalapeli, jota kesähessu yrittää saada kasaan. Siinä pientä kuvausta, mitä pään sisällä tapahtuu.

Näköjään mitä lähemmäksi hoitojen alku käy, sitä sekavammin alkaa vintillä mennä. Viimeyö oli ihan vitun perseestä. Sain nukuttua ehkäpä pari tuntia jonkinlaista parempaa unta. Jos on mahdollista, niin pää tuntuu sisältä tosiaan pehmeeltä, eikä kyse ole mistään lääkityksestä. Tänään on pakko jo lääkitä. Unta on saatava, vaikka sitten kemiallisesti. Valvominen ei tee kyllä hyvää kuupalle ollenkaan. Kirjoittaessa jotenkin kuitenkin saa ajatukset jonkinlaiseen järjestykseen. Ei hyvää, mutta järjestykseen. Voisin kuvitella, että jos osaisin oikeasti jäsennellä ja kirjoittaa fiksusti asiat "paperille", ei mitään ongelmia välttämättä olisikaan. Siis sellaisia, mitä nyt on. Tämä herätti mielessä kysymyksen. Jos kirjailijalle tulee joku vakava sairaus, kuten mulle tämä vitun syöpä, onkohan hänen helpompi käsitellä asiat, koska osaa kirjoittaa?  Vai onkohan ammattilainenkin yhtä saatanan pihalla kuin minä? Ja mitäköhän vitussa on edes "fiksusti kirjoittaminen" tässä tilanteessa? En tiedä, enkä kyllä oikeastaan edes välitä. Kirjoitan miltä tuntuu, kirosanojen kera, tykkäätte tai ette. Lisäksi yksi asia mitä olen ihmetellyt jo parisen viikkoa. Mihin vittuun mun huumori on kadonnut? Onko kukaan lukijoista nähnyt/kuullut siitä mitään? Sitäkään ei voi ymmärtää, vaikka kuinka yrittää ottaa kepeällä askeleella, ni paskat. Eniten mua säälittää Linda. Ei se tällasen äijän kanssa yhteen mennyt. Pikkasen pirteemmän. Mikä valitti hiukan vähemmän. Ehkä. Nauroi ja nauratti. Pöljä. No huomenna on nuppinikkarille aika taasen. Josko se huumori löytyis sieltä? Jännä nähdä.

Mutta kepeämpiin aiheisiin taas. Sisko perheineen kävi kahvittelemassa tänään, vallan mukavaa.  Kaikenlainen sosiaalinen kanssakäyminen on aika rentouttavaa. Ajatukset siirtyvät automaattisesti taka-alalle, eikä ole niin häiritseviä. Tai sitten sitä vaan menee automaattisesti johonkin moodiin, jolloin asiat ei häiritse niin pahasti. Terapeuttista sano. Perjantaina kävi Maria kahvilla, ja vävykokelaskin tuli töittensä jälkeen. On kyllä erikoista katsella sisaruksia vierekkäin. Olla ylpeä vanhemmasta, ja hänen elämästään, ja nuorempaa seurata, tosin lähinnä syömisen, nukkumisen ja paskomisen kautta näin alkuunsa.

Vielä yksi kysymys, miten blogaus kuuluu lopettaa? Pitääkö tehdä joku "nyt loppusanat"-tyyppinen aloitus siihen loppuun, vai voiko sen vain lopettaa? Vaikka ihan kysymykseen? Vaikka ei vastausta saisikaan ikinä? En tiedä tosiaan, ja väliäkö näillä mun horinoilla on muutenkaan. Tosin tätä kirjoittaessa ajattelin sisällyttää seuraaviin kirjoitukseen hiukan mun yhteiskunnallista ajatusmaailmaa, jos siltä tuntuu. Sitten ei ainakaan kiinnosta enää ketään. Kai.


Päivän Helmi. Hiukan huono kuva, mutta on edes kuva. Tyttö kasvaa kauheaa vauhtia.