Kuoleman porteilta hyvää päivää!
Roisi otsikko. Roisin viikon päätös. En ole kirjoitellut en. Yhdeksän päivää kerkesi vierähtämään välissä. Niistä seitsemän sairaalassa. Joten kerrataanpa tänne, mitä vittua oikeasti tapahtui ja miksi. Ja mitä jatkossa? Jatko on arvailujen varassa, mutta olkoon. Pakko purkaa. Ei pysty muuten. KAIKKI on liian hapokasta juuri nyt. Mutta tosiaan siihen tarinaan.
Viimeksi kun kirjoittelin, olin päässyt pois sairaalasta PEG-letkun laiton jälkeen, ja käväissyt siinä samalla ensimmäisessa sädehoidossa. Kaikki näytti siltä kuin pitikin. Perjantai meni siinä samassa, toinen sädehoito ja edelleen kaikki hyvin. Sitten tuli lauantai. Istuttiin tässä, kävi vieraita, korjasin yhden puhelimen siinä samalla, kun vihdoin näyttökin oli tullut. Vieraat lähti, jäätiin tänne porukalla viettämään lauantaita. Juteltiin tyttöjen kanssa mun sairaudesta, ja hälvennettiin sitten pelkoja pois, kun en kuulemma "saa missään tapauksessa kuolla!!". Ja sitten, yhtäkkiä kesken kahvinjuonnin maha helähti aivan järkyttävään kipuun. Siis koko mahan sisältö. Tuntui kuin se palaisi, ja joku pyörittelisi veitseä ympäriinsä. Etsin pitkin kämppää oikeaa asentoa, missä edes hiukan helpottaisi. Ei löytynyt. Ei. Itkin kuin pikkutyttö. Oikeasti. Itkin. Keittiön pöydän ääressä pystyin olemaan niin, etten huutanut, riitti itku. Pyysin Lindaa soittamaan knk:n päivystysnumeroon, ja hän soittikin samantien. Meikästä ei ollu soittamaan mihinkään. Saati puhumaan. Keskityin itkemiseen. Linda tulikin takas, ja kertoi, että lekurilla on potilas, että soittaa kohta takas. Ja kyllästyi sitten odottelemaan, en tiedä kauanko odotteli, minuutin, vaiko 20. Aivan sama. Ja soitti sitten suoraan häkeen, ja tilasi ambulanssin. Olin tyytyväinen. Ei tullut itselle mieleen, mutta tuskin kivuista johtuvista syistä, vaan enemmän omasta tyhmästä "kyllä iso mies itse pääsee sinne mihin on menossa"-asenteesta. Ja kyllä se Lindalta tulikin niin topakasti, että oli päättänyt asian varmasti mun puolesta, eikä mulla ole siihen mitään sanaa. Hyvä niin. Linda on paras! Sitten lekuri soittikin jo, kun ambulanssimiehistö oli paikalla. Päätöksenä nopea siirto sairaalaan. Siellä kipulääkettä niin, että tukka aivan jumiin, ei vaikutusta kipuihin. Ihme. Lekuri kurkkaa, lähettää samantien CT-kuvaan. Tulee samantien katsomaan kuvan, toteaa asian, ja kiireen vilkkaan leikkuriin. En muista olleeni koskaan onnellisempi anestesialääkärin sanoessa laittaessaan maskia naamalle, että heippa! Viimeinen ajatus, että jos ei herätessä sitten sattuisi enää niin paljoa.
Ja mitä oli oikein tapahtunut. PEG-letku oli laitettu liian kireälle. Oli verenkierto loppunut, ja siitä kohdin kuolioon vatsakalvo. Tämä johti tietenkin vatsakalvon tulehdukseen koko vatsan alueelle. Ja tämä taas johti siihen, että vatsahapot pääsivät vatsanpeitteisiin, joka tuntui siis samalta kuin avohaavaan kaadettaisiin puhdasta alkoholia. Ja tosiaan jälkeenpäin selvisi, että ihan selkeä hoitovirhe kysymyksessä, ja meikän hengenlähtökin oli kuulemma aika liki leikkauksen aikana. Melkein ei onneksi kelpaa kuin Naantalissa.
Heräämössä silmät auki sitten kymmenen jälkeen. Doupit oli kohdillaan, ei sattunut. Huolestuneita hoitajia ympärillä. Huojentuneita huokauksia ja ilmeitä, kun sain silmät auki. Siinä sitten tunnin verran, kunnes mut roudattiin osastolle. Joku gastroenterlogian osasto. Mukavia hoitajia, hoideltiin siinä pelit ja vehkeet paikoilleen (läppäri, luurin laturi) meikän houriessa vaan sängyllä, että mitä tarvitaan ja missä ne on. Yö meni aikalailla valvoessa, kivut kasvoivat vaan koko ajan kovemmiksi, kunnes ihan aamun sarastessa sain oxanestin suoneen ja avot niin helpotti. Ja siten koitti aamu. Voi jeesus. Mulla oli tosiaan koko setti päällä, epiduraali, jossa kiinni kipupumppu, katetri, jotta kusi kulkee, letkua ja johtoa enemmän kuin laki sallii. Ja komento, ylös! Pedataan sänky! Ihan heti ei olis tullut mieleen, mutta mikäs siinä, terve mies. Taustatietona kerrottakoon, että lauantaina sairaalaan saapuessani crp arvo oli 129, viitearvohan on alle 10, kaikki sen yli huono. No sunnuntaina kun näitä liikkeitä suoriteltiin, se olikin sitten 290. Peukku tälle. Sitten kävi lekuri, joka ns. heitti mut pihalle osastolta. Olen kuulemma KNK:n potilas, joten sinne. No ei siinä, muistelin, että sieltä sais parempaa droppia, kun kivut on jo aika melkoiset. Tässä vaiheessa sitten kipupumput, katetrit sun muut vittuun, tippa jäi. Ja eikun toiselle osastolle. KNK:lla menikin sitten reilu vuorokausi, josta loppupätkä oli sitten ihan vitullista tuskaa.
Tullessani osastolle, kaikki hoitsut oli tuttuja, olinhan juuri ollut siellä hoidettavana. Kivut pahenivat vaan pikkuhiljaa, ja juuri ennen yövuoron alkua sitten joku lekuri oli määrännyt Oxanestiä ja johan alkoi laantumaan. Tätä kesti seuraavaan iltapäivään, jolloin tämän kuuluisan hoitovirheen tehnyt lääkäri oli sitten päättänyt, että kyllähän nä peg-letkun laitot menee parasetamolilla ja buranalla!! Voi vittu saatana. Eikä mulle tietenkään hoitaja mitään kerro, vaan hymyillen tuo parasetamolitipan ja sanoo, että katotaan sitten sen jälkeen. No katotaan vaan. Alkaa ahdistaa. Aika vitusti. Kivut yltyy. Tuntuu, että ei ole kaikki hyvin. Pelotti. Mitä teen? Kelle soitan? Mitä saatanaa? Olen osastolla, ja mua kidutetaan! Pää alkaa sekoamaan. Ainoa positiivinen asia oli varmaan se, että polveen ei vittu ollut sattunut näin vähää vuosiin. Tai sitten olin jo harhainen. En tiedä. Lisää kiukuttelua. Lisää hymyä. Ei auta hymy kipuihin. Sori. En osta. Kunnes illalla napsahtaa viimeinen hermo. Keskustelu hoitajan kanssa, ääni nousee. Kerron, että nyt vittu oikeasti lääkettä, tai seuraava osoite mulla on tuosta ikkunasta alas, ja osoitin sormella ruutua, joka oli siis neljännen kerroksen korkeudella. Ja sitten alkoi tapahtumaan, soittorumba lekureille pitkin sairaalaa konsutointia pyytäen, ja lopputuloksena mulle tuotiin kipupumppu, mikä tuli kanyyliin, joten ei tarvinnut katetria. 15 minuutin välein sain paineltua itselleni oxanestiä suoneen, joten taivas aukesi. Samaan aikaan joku hoitaja kävi huikkaamassa, että seuraavana päivänä on varmaan muutto taas. Pikkasen löi mieltä matalaksi, kun aattelin, että nyt alkaa uusi tappelu taas kaikesta. Sain jonkin verran nukuttuakin, joten tiistaiaamu alkoi hieman valoisampana. Pikkasen teki mieli juoda ja syödä, mutta ainoastaan suun kastelu oli sallittu. Pieni murhe. Olen hengissä. Olen saanut kivut melkein pois. Parantuminen voi siis alkaa. Ja näinhän se muutto sitten tuli, siireltiin vatsaosastolle. Lekurit kävi ennen sitä kierrollaan meikää kurkkaas alempana, ja varmisti muuton sekä hoitovirheen. Mut leikannut lekuri sai hirveen kimpoomisen kuullessan multa, että sitä letku kiristettiin vielä ennen lähtöä. Huusi siinä sitten kaikille muille, että mitä vittua täällä tapahtuu, että ennenkaikkea sitä pitää löystää, eikä kiristää. Ja huusi perään JUMALAUTA! Mua ehkä salaa vähän nauratti. Taisin hymyilläkkin. Ekaa kertaa lauantaiaamun jälkeen. Nyt alkoi tuntua siltä, että ehkä mä toivun. Tässä sivussa maanantaina käynti syöpälääkärillä ja kaikki hoidot seis toistaiseksi. Mitään ei aloiteta, ennenkuin mies on oikeasti kunnossa. Maanantain crp-lukema oli aamulla 472, ja illalla 474. Ei paha. Tiistaina oltiin jo laskusuunnassa, vain 402. Miltei terve. Eikö?
Tiistaista sitten toiselle osastolle ja oikeaa hoitoa vaivaan. Kaikki käy kuin tanssi. Mitä ikinä tarviit, sen saat. Paitsi ruokaa ja juotavaa. Kastellaan sitä suuta. Ei juoda. Pilleriä, tippaa, kipupumppua, kuumetta(parhaimmillaan 41) ja mitä nyt kaikkea voi. Huonekaverina n. 70-vee Eero, joka ihan maailman paras tyyppi. Nauratellaan toisiamme, kummankin kieltäessä sen. Molemmilta odotellaan pieruja. Kummaltakaan ei tule. Huono pieruhuumori. Ei mies käskien piere, vaikka kuinka haluis. Ei kipuja, hyvä huonetoveri, mahtavia kavereita moikkailemassa ja ennenkaikkea perhe. Siitä on parantuminen tehty. Perjantaina pääsin kotiin. crp oli vaan 235. Kuulemma vatsajutuissa arvot tulee n. vuorokauden myöhässä. Kai tästä hyvä tulee. Ehkä. Jos edes vaihtokelpoinen? Jos ei vielä tarttis lunastaa romutuspalkkiota? Jookosta.
Tässä hiukan päivitystä. Hyvä lopettaa päivän Helmiin. Tässä. Olkaa hyvä.
Viimeksi kun kirjoittelin, olin päässyt pois sairaalasta PEG-letkun laiton jälkeen, ja käväissyt siinä samalla ensimmäisessa sädehoidossa. Kaikki näytti siltä kuin pitikin. Perjantai meni siinä samassa, toinen sädehoito ja edelleen kaikki hyvin. Sitten tuli lauantai. Istuttiin tässä, kävi vieraita, korjasin yhden puhelimen siinä samalla, kun vihdoin näyttökin oli tullut. Vieraat lähti, jäätiin tänne porukalla viettämään lauantaita. Juteltiin tyttöjen kanssa mun sairaudesta, ja hälvennettiin sitten pelkoja pois, kun en kuulemma "saa missään tapauksessa kuolla!!". Ja sitten, yhtäkkiä kesken kahvinjuonnin maha helähti aivan järkyttävään kipuun. Siis koko mahan sisältö. Tuntui kuin se palaisi, ja joku pyörittelisi veitseä ympäriinsä. Etsin pitkin kämppää oikeaa asentoa, missä edes hiukan helpottaisi. Ei löytynyt. Ei. Itkin kuin pikkutyttö. Oikeasti. Itkin. Keittiön pöydän ääressä pystyin olemaan niin, etten huutanut, riitti itku. Pyysin Lindaa soittamaan knk:n päivystysnumeroon, ja hän soittikin samantien. Meikästä ei ollu soittamaan mihinkään. Saati puhumaan. Keskityin itkemiseen. Linda tulikin takas, ja kertoi, että lekurilla on potilas, että soittaa kohta takas. Ja kyllästyi sitten odottelemaan, en tiedä kauanko odotteli, minuutin, vaiko 20. Aivan sama. Ja soitti sitten suoraan häkeen, ja tilasi ambulanssin. Olin tyytyväinen. Ei tullut itselle mieleen, mutta tuskin kivuista johtuvista syistä, vaan enemmän omasta tyhmästä "kyllä iso mies itse pääsee sinne mihin on menossa"-asenteesta. Ja kyllä se Lindalta tulikin niin topakasti, että oli päättänyt asian varmasti mun puolesta, eikä mulla ole siihen mitään sanaa. Hyvä niin. Linda on paras! Sitten lekuri soittikin jo, kun ambulanssimiehistö oli paikalla. Päätöksenä nopea siirto sairaalaan. Siellä kipulääkettä niin, että tukka aivan jumiin, ei vaikutusta kipuihin. Ihme. Lekuri kurkkaa, lähettää samantien CT-kuvaan. Tulee samantien katsomaan kuvan, toteaa asian, ja kiireen vilkkaan leikkuriin. En muista olleeni koskaan onnellisempi anestesialääkärin sanoessa laittaessaan maskia naamalle, että heippa! Viimeinen ajatus, että jos ei herätessä sitten sattuisi enää niin paljoa.
Ja mitä oli oikein tapahtunut. PEG-letku oli laitettu liian kireälle. Oli verenkierto loppunut, ja siitä kohdin kuolioon vatsakalvo. Tämä johti tietenkin vatsakalvon tulehdukseen koko vatsan alueelle. Ja tämä taas johti siihen, että vatsahapot pääsivät vatsanpeitteisiin, joka tuntui siis samalta kuin avohaavaan kaadettaisiin puhdasta alkoholia. Ja tosiaan jälkeenpäin selvisi, että ihan selkeä hoitovirhe kysymyksessä, ja meikän hengenlähtökin oli kuulemma aika liki leikkauksen aikana. Melkein ei onneksi kelpaa kuin Naantalissa.
Heräämössä silmät auki sitten kymmenen jälkeen. Doupit oli kohdillaan, ei sattunut. Huolestuneita hoitajia ympärillä. Huojentuneita huokauksia ja ilmeitä, kun sain silmät auki. Siinä sitten tunnin verran, kunnes mut roudattiin osastolle. Joku gastroenterlogian osasto. Mukavia hoitajia, hoideltiin siinä pelit ja vehkeet paikoilleen (läppäri, luurin laturi) meikän houriessa vaan sängyllä, että mitä tarvitaan ja missä ne on. Yö meni aikalailla valvoessa, kivut kasvoivat vaan koko ajan kovemmiksi, kunnes ihan aamun sarastessa sain oxanestin suoneen ja avot niin helpotti. Ja siten koitti aamu. Voi jeesus. Mulla oli tosiaan koko setti päällä, epiduraali, jossa kiinni kipupumppu, katetri, jotta kusi kulkee, letkua ja johtoa enemmän kuin laki sallii. Ja komento, ylös! Pedataan sänky! Ihan heti ei olis tullut mieleen, mutta mikäs siinä, terve mies. Taustatietona kerrottakoon, että lauantaina sairaalaan saapuessani crp arvo oli 129, viitearvohan on alle 10, kaikki sen yli huono. No sunnuntaina kun näitä liikkeitä suoriteltiin, se olikin sitten 290. Peukku tälle. Sitten kävi lekuri, joka ns. heitti mut pihalle osastolta. Olen kuulemma KNK:n potilas, joten sinne. No ei siinä, muistelin, että sieltä sais parempaa droppia, kun kivut on jo aika melkoiset. Tässä vaiheessa sitten kipupumput, katetrit sun muut vittuun, tippa jäi. Ja eikun toiselle osastolle. KNK:lla menikin sitten reilu vuorokausi, josta loppupätkä oli sitten ihan vitullista tuskaa.
Tullessani osastolle, kaikki hoitsut oli tuttuja, olinhan juuri ollut siellä hoidettavana. Kivut pahenivat vaan pikkuhiljaa, ja juuri ennen yövuoron alkua sitten joku lekuri oli määrännyt Oxanestiä ja johan alkoi laantumaan. Tätä kesti seuraavaan iltapäivään, jolloin tämän kuuluisan hoitovirheen tehnyt lääkäri oli sitten päättänyt, että kyllähän nä peg-letkun laitot menee parasetamolilla ja buranalla!! Voi vittu saatana. Eikä mulle tietenkään hoitaja mitään kerro, vaan hymyillen tuo parasetamolitipan ja sanoo, että katotaan sitten sen jälkeen. No katotaan vaan. Alkaa ahdistaa. Aika vitusti. Kivut yltyy. Tuntuu, että ei ole kaikki hyvin. Pelotti. Mitä teen? Kelle soitan? Mitä saatanaa? Olen osastolla, ja mua kidutetaan! Pää alkaa sekoamaan. Ainoa positiivinen asia oli varmaan se, että polveen ei vittu ollut sattunut näin vähää vuosiin. Tai sitten olin jo harhainen. En tiedä. Lisää kiukuttelua. Lisää hymyä. Ei auta hymy kipuihin. Sori. En osta. Kunnes illalla napsahtaa viimeinen hermo. Keskustelu hoitajan kanssa, ääni nousee. Kerron, että nyt vittu oikeasti lääkettä, tai seuraava osoite mulla on tuosta ikkunasta alas, ja osoitin sormella ruutua, joka oli siis neljännen kerroksen korkeudella. Ja sitten alkoi tapahtumaan, soittorumba lekureille pitkin sairaalaa konsutointia pyytäen, ja lopputuloksena mulle tuotiin kipupumppu, mikä tuli kanyyliin, joten ei tarvinnut katetria. 15 minuutin välein sain paineltua itselleni oxanestiä suoneen, joten taivas aukesi. Samaan aikaan joku hoitaja kävi huikkaamassa, että seuraavana päivänä on varmaan muutto taas. Pikkasen löi mieltä matalaksi, kun aattelin, että nyt alkaa uusi tappelu taas kaikesta. Sain jonkin verran nukuttuakin, joten tiistaiaamu alkoi hieman valoisampana. Pikkasen teki mieli juoda ja syödä, mutta ainoastaan suun kastelu oli sallittu. Pieni murhe. Olen hengissä. Olen saanut kivut melkein pois. Parantuminen voi siis alkaa. Ja näinhän se muutto sitten tuli, siireltiin vatsaosastolle. Lekurit kävi ennen sitä kierrollaan meikää kurkkaas alempana, ja varmisti muuton sekä hoitovirheen. Mut leikannut lekuri sai hirveen kimpoomisen kuullessan multa, että sitä letku kiristettiin vielä ennen lähtöä. Huusi siinä sitten kaikille muille, että mitä vittua täällä tapahtuu, että ennenkaikkea sitä pitää löystää, eikä kiristää. Ja huusi perään JUMALAUTA! Mua ehkä salaa vähän nauratti. Taisin hymyilläkkin. Ekaa kertaa lauantaiaamun jälkeen. Nyt alkoi tuntua siltä, että ehkä mä toivun. Tässä sivussa maanantaina käynti syöpälääkärillä ja kaikki hoidot seis toistaiseksi. Mitään ei aloiteta, ennenkuin mies on oikeasti kunnossa. Maanantain crp-lukema oli aamulla 472, ja illalla 474. Ei paha. Tiistaina oltiin jo laskusuunnassa, vain 402. Miltei terve. Eikö?
Tiistaista sitten toiselle osastolle ja oikeaa hoitoa vaivaan. Kaikki käy kuin tanssi. Mitä ikinä tarviit, sen saat. Paitsi ruokaa ja juotavaa. Kastellaan sitä suuta. Ei juoda. Pilleriä, tippaa, kipupumppua, kuumetta(parhaimmillaan 41) ja mitä nyt kaikkea voi. Huonekaverina n. 70-vee Eero, joka ihan maailman paras tyyppi. Nauratellaan toisiamme, kummankin kieltäessä sen. Molemmilta odotellaan pieruja. Kummaltakaan ei tule. Huono pieruhuumori. Ei mies käskien piere, vaikka kuinka haluis. Ei kipuja, hyvä huonetoveri, mahtavia kavereita moikkailemassa ja ennenkaikkea perhe. Siitä on parantuminen tehty. Perjantaina pääsin kotiin. crp oli vaan 235. Kuulemma vatsajutuissa arvot tulee n. vuorokauden myöhässä. Kai tästä hyvä tulee. Ehkä. Jos edes vaihtokelpoinen? Jos ei vielä tarttis lunastaa romutuspalkkiota? Jookosta.
Tässä hiukan päivitystä. Hyvä lopettaa päivän Helmiin. Tässä. Olkaa hyvä.
Kommentit